»Ukurin Annaa.»
»Voi Elsa raukka!»
»Mitä minä muuta voin. Olen elänyt viime ajat kuin hyvin syvällä jossakin mustassa kuilussa, puristuksissa sen seinämien välissä. Taivas on näyttänyt sinne pikimustalle ja ihmiset liikkuneet ympärillä kuin mustat peikot, satujen pahimmat hirviöt. Aivan kuin kylmä, jäädyttävä henki on huokunut kaikkialta ja jotakin mustaa raskasta on aina putoamassa, jonka alle on joutumassa lutistuksiin. Elämä on raskasta, tuskallista, pilkkoisen pimeää… Minä olen täällä kuin kala maalla, vedessä olisi helpompi…»
Syntyi taas pitkä äänettömyys. Elsa itki ja Mari kiersi mielessään kysymystä, jota hän ei tahtonut roheta tehdä. Vihdoin hän sai sen esille omituisessa muodossa:
»Etkö olekin Elsa pitänyt ainoastaan Jorista, etkä kenestäkään muusta?»
»Kenestä minä olisin muusta pitänyt?» kysyi Elsa kummastuneena ja tietämättä mitä Mari tarkoitti.
»Missä Jori on?» kysyi Mari.
»Eikö liene jossakin matkoilla. En minä ole tavannut häntä sitten kevään.»
»Tietääkö Jori?»
»Tietää.»