HILLERI. Tietysti, tietysti, herra tirehtööri kirjoittaa.
NEITI SALMELA (tulee peräovesta ja syöksyy Hurmerinnan kaulaan. Pitkän äänettömyyden perästä). Minun on vaikea puhua! Tämä riemu on tuskallista. Armas! Sinun itsesi olisi pitänyt olla näkemässä ja kuulemassa. Niin on kuin kaikki purot ja joet olisivat tulvillaan ja ilma täynnä keväistä kohinaa.
HURMERINTA. Sinun innostuksesi aina on ylenmääräistä, rajatonta.
NEITI SALMELA. Ei ole. Minä ainoastaan heikosti voin kuvata sitä, mitä olen nähnyt ja kuullut. Sinä itse saat pian tuta sen. Nyt vasta on oikea juhla, sillä innostus on todellinen, sydämestä lähtenyt! Ja nyt alkaa uusi aika! Armas!——(Muuttuen.) Mutta minkä vuoksi sinä olet tuon näköinen? Minkä vuoksi sinä katsot tuolla tavoin?
HURMERINTA. Minä jo äsken sanoin sinulle, että sinun innostuksesi on ylenmääräinen, niinkuin se on aina ja niinkuin olen siitä sinulle usein puhunutkin. Minä tiedän, että täällä puuhataan uutta lehteä. Mutta se on kaikessa tapauksessa epävarma yritys, jonka eteen minä en voi uhrata varmaa tulevaisuuttani.
NEITI SALMELA. Mitä sinä puhut, Armas? Minä en käsitä ollenkaan.
HURMERINTA. Setäsi kävi täällä. Hän tarjosi minulle pankintirehtöörin paikan.
NEITI SALMELA vavahtaa ja jää tuijottamaan Hurmerintaa ja herkeämättä katse kiinnitettynä Hurmerintaan peräytyy askelia huomaamatta ovelle ja edelleen saliin sillä aikaa kun ulkoa ikkunan alta kuuluu voimakas laulu:
Jos sydän sulia puhdas on ja mieli vakaa, pelvoton, niin yhdy meihin, tänne jää ja pyhä vanno vala tää: tää Suomenmaa mun toimeen saa, sen eestä vaan mä ainiaan teen työtä saakka kuolemaan!
Kerrattaessa laulu katkeaa yht'äkkiä ennen viimeistä säettä.