ELLEN. Tietääkö mamma, mitä se nyt tekee?—Se halveksii. (Lähtee liikkeelle hitaasti ja puskee kumoon pienen pöydän, jolla on kortteja, kävelee sitten pää kekkasten ruokasaliin.)
PORMESTARINNA. Hyvä isä tuota tyttöä! Mistä se niitä saakin tuollaisia ilveitä? Ja kun se on niin itsepäinen!—Mutta Aleksandra, missä hän on? (Menee Aleksandran kamarin ovelle, jonka avaa.) Vieläkö sinä olet sängyssä!—Mitä sinä nyt luet?—No yhäkö sitä! Etkö sinä ole sitä vielä saanut luetuksi. Hirveän ikävääkö?—Ole nyt edes hiljempaa! Ota kirja mukaasi ja lue se loppu siellä!—Et välitä hänestä? Armaastako?
HURMERINTA (tulee kamaristaan). Hyvää huomenta, täti!
PORMESTARINNA (painaa Aleksandran kamarin oven kiinni ja menee kättelemään Hurmerintaa). Hyvää huomenta, Armas. Minä tuossa toruin Aleksandraa, kun se on vielä sängyssä. Ei ole malttanut nousta lukiessaan sitä Armaan kirjaa—hän lukee sitä jo toista kertaa.
HURMERINTA. Hauska kuulla.
PORMESTARINNA. Nyt Armas saa nähdä hyvin kaunista ja runollista, kun menemme sinne Onnellisuudensaareen. Se on hyvin kaunis. Rakennus, joka meillä on siellä, on vain hyvin pieni, sellainen maja, ja me sanommekin sitä »Majaksi». Tietysti olemmekin enimmäkseen ulkona. Pappa se koko ajan istuu ongella, hän on kiihkeä onkimies. Hänellä on oma pieni onkiveneensä. Armas ja Aleksandra voivat toisella veneellä soudella siellä ympäriinsä.
HURMERINTA. Kyllä kai minä ehdin pistäytyä kaupungilla, ennenkuin lähdemme?
PORMESTARINNA. Mihin Armas menee?
HURMERINTA. Minä käyn vain pankissa.
PORMESTARINNA. Kyllä, kyllä Armas ehtii pankissa käydä.