—Äiti! Tulkaapa tänne!
SYNTINEN JOULUPUURO
Oli jo myöhäinen kesä-ilta. Elsa istui ikkunan ääressä katsellen ulos. Laskeneen auringon rusko kimalsi kirkontornin ristiin ja vaskipalloon ristin alla. Hän katseli sitä mietteissään. Tuolta ristin huipusta luuli näkevän hyvin, hyvin kauas merelle, ehkä sinne asti, missä isä hukkui.
Pitkän, pitkän aikaa sinne tuijotettuaan sanoi hän sitten yht'äkkiä:
—Äiti! Kun minä saan kudotuksi paljon nauhaa ja saan siitä rahaa, niin ostetaan riisryynejä ja keitetään riisryynipuuroa. Te kerrotte sitten isästä!
Äiti naurahti ja ihmetteli, miksi juuri riisryynipuuroa ja miksi silloin isästä.
Elsa ei osannut selittää. Oli niin, että kun hänelle johtui mieleen jotenkin isävainaja, niin tuli myös riisryynipuuro, ja kun näki jossakin riisryynipuuroa, niin tuli heti mieleen isävainaja. Se oli kuin jotakin tuttua unta, josta ei oikein selvää saanut. Mutta jotakin semmoista se oli, että aivan kuin olisi ammennettu riisryynipuuroa ja isä ollut jossakin. Ja se tuntui niin hauskalle.
Hän ei ollut sitä koskaan ennen tarkemmin miettinyt, mutta nyt takertui se mieleen, niin että ajatukset kiertelivät siinä alinomaa. Ja aivan kuin pujahtamalla tuli muistiin omituisella tavalla sekavia seikkoja, jotakin säleselkäsohvasta, isän jalka ja pitkä parta, miehiä ja mitä kaikkea olikaan, ja aina oli valkea riisryynipuuro kuin kaiken keskellä.
Hän muisteli ja koetti selvitellä yhtämittaa, illoin maata pannessa ja heti herättyään aamulla. Joskus sai jotakin vähäistä yhteyttä noille seikoille. Ja väliin tuli mieleen semmoisella riemastuksen puuskalla jotakin uutta ja epäselvää.
»Tilu tilu talla…» Mitähän se oli? Se oli niin tuttua ja niin hauskaa! Ja oli kuin olisi hän isän jalalla seisonut!