Sellaista johtui mieleen, kun he nyt äidin kanssa sunnuntaina istuivat ikkunan ääressä, niinkuin usein tekivät, tällä kertaa äänettöminä, katse milloin kadulla leikkivissä lapsissa, milloin taivaalla vaeltavissa pilvissä ja itsensä unohtaneina ajatuksiinsa.
Heidän huomionsa sai vihdoin herätetyksi muutamalle katolle kiivenneet pojat, jotka viittailivat merelle päin. He huusivat erään laivan nimeä. Katolle nousi muuan vanha mieskin, joka oli paitahihasillaan seisonut talonsa portilla katselemassa sunnuntain maailmaa. Hän vakuutti, että se on se laiva, joksi pojat olivat sitä sanoneet. Ulos, kartanoille ja kadulle keräytyi miehiä, vaimoja, poikia, tyttöjä, ja syntyi virkeätä liikettä ja vilkasta puhetta. Oli tulossa, jo näkyvissä, odotettu laiva ja sen mukana kaivattuja omaisia, ystäviä, tuttuja.
Elsa näki äitinsä silmistä vierähtävän muutamia kyyneleitä. Äidin mieleen tuli niin selvästi aika, jolloin hänkin oli onnellinen odottaja. Tuo näky oli niin tuttua, aivan kuin eilisenpäiväistä hänelle. Ja hän kuin tietämättään joutui kertomaan Elsalle niistä ajoista ja isästä.
Oli kuin uusi maailma olisi auennut Elsalle. Kaikki, mikä oli ollut hämärää, selveni. Kuvat ja tapaukset, jotka katkonaisina oli muistanut, liittyivät toisiinsa selväpiirteisiksi tosiseikoiksi.
Kaikki esineet kamarissa olivat kuin tutumpia nyt. Isän valokuva seinällä ei ollut enää litteä kuva, vaan näytti kuin olisi se väliin silmiään räpäyttänyt, hymyillyt, ja väliin oli kuin olisi sanonut niin ja niinkin.
Tilu tilu talla,
taivahan alla
ei ole toista
Elsani moista!
Isä oli niin rallatellut jalallaan hypitellessään Elsaa. Hän muisti nyt aivan selvään. Ja aivan sillä tavalla raksutti seinällä kello, jonka isä oli tuonut mereltä. Ihan kuin silmissään näki, kun hän tanssi isän kanssa.
—Ja kuulkaa, äiti. Meillä oli miehiä vieraina. Ja oli suuri huone ja siinä keskellä lattiaa isä pyöritti minua. Ja kuulkaa. Oli niinkuin tuolla seinällä semmoinen säleselkäsohva ja siitä sohvalta minä hypin isän syliin.
Äiti selitti sitten tarkemmin, missä silloin asuivat. Isä oli syksyllä tullut mereltä ja jäänyt kotia talveksi. Ei ollut lähtenyt merelle, vaikka toiset merimiehet, toverinsa, olivat käyneet myötään houkuttelemassa. Kapteenikin oli käynyt tahtomassa vielä laivaansa. Isä oli sanonut, että pitää se kotonakin saada yksi joulupuuro syödä.
—Minä muistan, äiti! Isä kiikutteli minua jalallaan, otti sitten polvilleen istumaan ja parrallaan hieroi poskiani. Isällä oli suuri musta parta. Te seisoitte hellan edessä ja ammensitte valkeaa puuroa padasta, riisryynipuuroa!