—Se oli joulun aatto-ilta, sanoi äiti.—Ainoa jouluilta, jonka me yhdessä saimme viettää. Seuraavana kesänä isä lähti merelle ja hukkui.
Sen jälkeen heillä ei ollut riisryynipuuroa ollut. Ei ollut varaa laittaa.
—Jos ensi jouluun eletään, niin koetetaan kerran saada, sanoi äiti, kun Elsa taas puhui riisryynipuuron keittämisestä.
Mutta Elsa tahtoi jo pikemmin. Ja hän heti ensi arkipäivänä lähti kaupalle nauhaa, jota oli kutonut saadakseen rahaa. Hänen nauhaansa olivat kaikki kiitelleet ja sillä toivoi hän saavansa paljon rahaa, niin että riisryynipuuro oli varmassa tiedossa. Hyvässä toivossa astui hän kiirein askelin keskikaupungille, missä luuli herrasväen ostavan.
Ensimmäisessä talossa, mihin yritti, oli suuri koira kartanolla. Se katseli häntä kuin outoa ainakin ja näytti niin vihamieliseltä. Elsasta tuntui, että se murisi. Hän pyörti takaisin ja koira saattoi hänet portille saakka. Toisessa talossa ei näkynyt missään ketään eikä avainta ollut kyökin ovella. Koko talo oli kuin autio. Kolmannen talon kartanolla oli lapsia, jotka keräytyivät hänen ympärilleen, ja muuan sanoi häntä mustalaistytöksi! Se hävetti, niin että itkumielin palasi kadulle…
Jos sitten pääsikin johonkin taloon, niin ei ostettu. Ihmiset olivat ylpeitä, eivät olleet näkevinäänkään häntä eikä nauhaa.
Kun hän muutaman taloon taas yritti ja nousi kyökin rappusia, niin puutarhasta talon kartanolla huudettiin:
—Mitä tyttö hakee?
Hän näki puutarhassa paljon rouvia. Tuli oikein hyvä mieli ja hän meni puutarhaan.
—Minulla olisi nauhaa myydä, sanoi hän ujosti, niiattuaan rouville.