Hän ojensi nauhatukkonsa sille rouvalle, joka oli selittänyt.
—Kas niin. Sinä olet ymmärtäväinen tyttö sanoi rouva taputtaen Elsaa poskelle, ja toinen rouva antoi piparikakun leipäkorista, joka oli puutarhan pöydällä, missä oli kauniita kahvikuppeja ja kirkkaita astioita, niin että kimalteli koko pöytä. Elsa niiasi kiitokseksi ja toisen kerran hyvästiksi.
Siinä uskossa oli Elsa että hän on tehnyt hyvin kauniin ja hyvän työn, kun rouvat olivat vakuuttaneet, mutta hän oli kuitenkin alakuloinen kotiin tullessa. Hänellä tuntui olevan niin ikävä isää ja olisi sittenkin haluttanut riisryynipuuroa! Hän ei sitä voinut synniksi ymmärtää. Rupesi kaduttamaan, kun antoikin ne nauhat, oli suutuksissaan rouville. Kun äiti hänen sisään tulleessaan kysyi, saiko hän myydyksi nauhansa, niin melkein itkien selitti Elsa, että hän antoi nauhat niille pakanarouville.
—Pakanarouville? kysyi äiti nauraen.
Elsa selitti minkä osasi ja äiti ymmärsikin heti. Äitikin vakuutti, että olihan se kauniisti tehty. Mutta Elsa oli pahoillaan.
—Elä ole milläsikään, lohdutti äiti, luvaten, että jouluna varmaan saadaan riisryynipuuroa. Ja äiti pani jo rahoistaan, mitä juuri oli saanut kudotusta kankaasta palkkaa, puolimarkkasen paperikääryn piirongin laatikkoon joulupuurorahaksi.
Elsa ei virkkanut mitään siitä, että rouvat olivat sanoneet
riisiryynipuuroa synniksi. Pelotti, että äiti ei laittaisikaan sitten.
Mutta sittemmin päätti hän yhä varmemmin, että se ei olekaan syntiä.
Kyllä kai äiti tietää yhtä hyvin kuin rouvatkin, mikä on syntiä!
Hän kiinnitti tiukasti toivonsa joulun tuloon, jolloin varmasti on riisryynipuuroa. Ja sitä ajatellessa aina tuntui melkein kuin isäkin tulisi kotia…
Katselee ensin sieltä taivaasta ja sitten enkeli hänet tuo…
* * * * *