Joulu oli tulossa. Siitä oli kaikilla puuhaa ja lapsilla paljon puhelemista, sitä enemmän kuta lähemmäs tuli ja sitä kiihkeämmin sitä odotettiin.
Elsan piti jo ennen aattopäivää käydä ostamassa riisryynit, aivan kuin olisi pelännyt, että joulu muuten ehtii mennä ohi. Sitten olikin turvallisempi odottaa ja tuntui omituisen hauskalle. Kaikki muutkin puuhat saivat enemmän pontta ja niihin ryhtyi suuremmalla hartaudella.
Muutaman toverinsa, Marin, kanssa oli heillä ollut jo kauan salainen tuuma, että lähtevät aattoaamuna kaupungille avuille, joita jaettiin köyhille rikkaista taloista. He toivoivat saavansa paljon niin että voivat jakaa kaikille köyhille, niinkuin muuan tyttö, josta Mari oli Elsalle kertonut.
Se tyttö oli rukoillut aaton-aattoiltana ja aatto-aamuna herätessään Jumalaa, että saisi paljon jakaakseen kaikille köyhille. Ja kun oli lähtenyt avuille, niin oli heti ensimmäisestä talosta saanut niin paljon ettei jaksanut kantaa, vaan oli pitänyt hakea kelkka, jolla veti. Ja tytöllä sitten siitä kelkasta oli riittänyt antaa kaikille. Ei ollut loppunut vaikka kuin paljon olisi jakanut leipää, lihaa, herneitä, kaloja ja kaikkia mitä siinä kelkassa oli, ja siinä oli ollutkin kaikkea mitä kukin oli halunnut. Lihapalanenkaan ei ollut pienennyt, vaikka kuin paljon olisi leikannut, ja leipiä kun oli se tyttö antanut, niin heti oli ilmestynyt sijaan toisia. Herneitä kun oli vasusta kaatanut, niin heti, kun oli pannut vasun kohdalleen, oli se täynnä. Maitoa kun kannusta kaatoi, niin sekin oli parrastasana kun pystöön nosti. Tyttö oli vain aina siunannut, kun oli antanut.
Kun he nyt siitä puhelivat, niin innostui Elsa aina enemmän. Jos vain saisivat niin kuin se tyttö! Mari vakuutti, että he saavat, kun vain rukoilevat, ja Elsakin uskoi täydellisesti.
Mistähän saisivat suuren kelkan siksi aikaa lainaan?
Sitä kävivät tiedustelemassa, ja kun saivat, niin olivat iloissaan kuin olisi se jo ollut täynnä lihaa, leipää, herneitä ja kaikkea muuta hyvää.
Mitähän ihmiset sanovat, kun he tulevat kaupungilta ja vetävät kelkalla tavaraa ja sitten jakavat eikä lopu? Luulevat heitä enkeleiksi!
Varhain aatonaatto-iltana pani Elsa maata ja rukoili. Hän rukoili niin hartaasti ja tuntui aivan, että Jumala kuulee. Ja kun aaton aamu vähän sarasti ikkunan takana, siksi että kuumotti, niin tuntui kuin kaikki mitä oli odottanut, päivän ihme ja illan hauskuus, jolloin oli riisryynipuuroa, olisi nyt hyvin lähellä, aivan kuin tulossa tuolla ulkona, tuolla kadulla, josta kuului kulkusten helinää, jotka helisivät erilailla kuin ennen. Oli kuin joulu olisi laskeutunut kartanolle valkenevan päivän kanssa ja pyrkimässä sisään.
Levottomana odotti hän Maria, kun pelotti, että jos ei Mari ole muistanutkaan rukoilla, josta heti kysyi Marilta.