—Tietysti minä olen rukoillut! vakuutti Mari.
Kiireellä lähtivät he avuille, että ehtivät pian takaisin, niin ettei tarvitse muitten sitten mennäkään.
Keskikaupungilla oli liikettä niin, että hämmästytti. Hevosilla ajettiin, yhtenä kulkusten rämäkkänä oli ilma. Ja suurissa laumoissa kulkivat köyhät apuja hakemassa. Kadulta kadulle vyöryi laumat, talosta taloon vaelsivat yhtenä röykkiönä ja kuin kilvan.
Tytöt menivät muutaman talon kartanolle joukon jäljessä. Makasiinin eteen ryntäsivät kaikki. Käsiä oli ojennettuna kymmeniä, ja melu oli suuri. Tytöt eivät päässeet lähellekään.
Ja niin kävi joka talossa. He menivät vihdoin muutamaan taloon, jonka Mari tiesi rikkaaksi. Portilla tuli joku vastaan, avuillakävijä akka, ja sanoi, että sieltä on jo jaettu eikä saa enää mitään. Tytöistä se oli vain sitä parempi! Kun siellä ei ollut enää ketään, niin pääsevät he kahden pyytämään. He olivat varmat, että nyt tästä talosta he saavat.
Kun he tulivat kartanolle, karjasi renki ja kirosi heille, tarttui pitkään korentoon ja näytti lähtevän ajamaan. Tytöt eivät tienneet tälle maailmalle ennen kuin pitkän matkan juostua pysähtyivät kadulla. Mari purskahti itkemään, kun häneltä säikähtäessään oli jäänyt kelkkakin sinne kartanolle. He näkivät sitten kelkan tulevan portista tulista vauhtia keskikadulle, mistä pelokkaina kävivät sen ottamassa.
Kun he astuivat kotia päin, itkivät he molemmat katkeralla mielellä.
Olivatkohan he jotakin syntiä tehneet? arveli Elsa.
Mari intti, ettei hän ole tehnyt. Hän oli aivan varma siitä. Ja Elsa luuli, että hän se sitten varmaan on tehnyt ja hänen syynsä siis oli.
Mutta mitähän syntiä hän on tehnyt?