Esteri purskahti taas nauramaan ja Jaakko pujahti kamariin pimeimpään loukkoon. Hän häpesi niin, että itki. Vaikka kuuli äidin ihastelevan saksia, niin ei se mieltä parantanut. Hän toivoi, että Esteri sairastuisi ja kuolisi!

Sitä hän mielessään hautoi eikä häntä saatu koko iltana loukosta, ei hyvällä ei pahalla. Tälle maailmalle tietämättömänä nukuksissa hänet sieltä vihdoin kannettiin sänkyynsä.

MAHTISANA

Ei ollutkaan hauska sunnuntai, kuten tavallisesti. Isä ja äiti eivät olleet päivälliseltä asti ainoatakaan sanaa vaihtaneet. Lapsetkin, Maija ja Iikka, olivat olleet hiljaa. He istuivat erillään, Iikka tuolilla sohvan päässä, mihin näki ikkunasta kuun, Maija ikkunan ääressä ja katseli kadulle, missä liikkui lapsia suksilla ja kelkoilla. He eivät olleet rohjenneet ääntää edes kuiskaamalla sen vertaa, että olisivat ulospääsyä pyytäneet. Niin hiljaista oli ollut koko tämän sunnuntain iltapuhde, että kun äiti äänsi, kehottaen lapsia ulos menemään, jokainen melkein vavahti.

Sanaa lausumatta he lähtivät, Maija oikein hiljaa hiipien. Kartanollakin puhui vielä kuiskaten neuvotellessaan Iikan kanssa, mihin mäkeen lähtisivät. Ei ollut oikeastaan halua mihinkään. Mutta kun tulivat kadulle ja joka taholta kuului lasten iloista huutoa, niin virkistyi mieli. Maija istutti Iikan kelkkaan ja lähti juoksujalassa vetämään. Ikävä mieliala aivan kuin lohkeili paloina ja polkeutui jalkoihin.

Muutamalla kadulla oli suuri poikalauma kadun kulmassa. Sitä päätettiin poiketa näkemässä, mitä siellä oli tekeillä.

Oli kilpajuoksu. Topin poikien toimeenpanema. Juostiin risteyksen ympäri ja palkintona oli maksuton ilta Topin poikien kelkkamäessä. Teliinin Ville oli voittanut tähän asti, kaikki kolme kertaa, jotka oli juostu. Kolme maksutonta iltaa oli hänellä Topin mäessä. Mutta niistä hän ei välittänyt, vaan ainoastaan kunniasta! Kolmannella kerralla hän oli voittanut Topin Kallen, joka kunnian vuoksi oli koettanut. Nyt ei ollut ketään, joka uskalsi lähteä kilpailuun!

Ville kehui itseään ja komeili. Hän selitti Maijallekin voittonsa, raukoitteli häviölle jääneitä kilpailijoitaan ja vielä enemmän toisia, jotka eivät olleet uskaltaneet koettaakaan. Ja itseään ylisti. Hän oli poikaa!

Mutta se oli hänelle liian pieni arvonimi, se oli niin tavallinen, kerrassaan mitätön. Hän takaisi itse uuden mahtisanan:

—Minä olen stiiknafuulia!