Stiiknafuulia? Pojat hämmästyivät. Kukaan ei tiennyt mitä kieltä se oli ja mitä se merkitsi. Mutta mahtavalta se kuului. Jos Ville olisi sanonut, että hän oli paras koko kaupungissa, niin olisi voitu väittää vastaan ja kumota Villen väite. Mutta mitä kykeni kukaan panemaan tuollaista sanaa vastaan, jota ei oltu koskaan kuultu. Ville huomasi, että jokaisella meni suu umpeen, ja entistä ylpeämpänä pyörähti hän poikajoukossa, pää pystyssä ja rinta kohona lausui toistamiseen:
—Stiiknafuulia!
Hän lausui sen sillä äänellä, kuin olisi ollut se kaikkein korkeinta, mitä voi ajatella ja mitä ei millään muulla sanalla voi lausua. Semmoiselta se toisistakin tuntui.
Vaan Maija ei kuunnellut Villen kerskumisia, tuskin huomasi ollenkaan. Hän ajatteli, että jos hänkin saisi juosta kilpaa, voittaisi ja saisi laskea Topin mäestä! Topin mäki oli korkeampi kuin muut. Ja se oli ollut Maijan ainainen halu ja toivo, että joskus saisi siitä laskea. Olivat Iikan kanssa pyytäneet jonkun kerran äidiltä rahaa—5 penniä, mikä oli maksu kahdelta illalta—vaan äiti ei ollut antanut. Ja kun Maija oli kuullut, että Topin pojat olivat antaneet Kurolan Eetun laskea aina ilmaiseksi, kun Eetu oli laskenut seisaallaan, niin oli Maijakin sitä varten harjoitellut muista mäistä laskemaan seisaallaan. Vaan ei ollut koskaan viitsinyt Topin pojilta kysyä. Ja nytkin ujostutti kysyä, saako hänkin juosta, ujostutti se, kun hän oli tyttö. Villelle luuli hän kestävänsä juoksussa, sillä viime kesänä oli hän kerran juossut hänen kanssaan. Ville kun oli tullut heitä tyttöjä vastaan maantiellä ja ilkeyksillään muutamalta kaatanut marja-astian, niin oli hän lähtenyt Villeä ajamaan. Melkein kilometrin olivat juosseet, mutta lopultakin oli hän saanut Villen kiinni. Turkanen, kun halutti koettaa! Ajatella, että voittaisi ja saisi laskea Topin mäestä!
Kuin varkain tuli Maijan suusta:
—Saanko minäkin juosta kilpaa?
—Ei tammoja! oli Ville heti vastaamassa.
Mutta Topin Kalle lupasi ja toiset pojat olivat siitä mielissään. Kaikissa paloi toivo, että Ville voitettaisiin, vaikka ei Maijaan osattukaan luottaa.
Maija tempasi päällysvaatteen yltään, silmäsi kengänrihmojaan, olivatko kiinni, ja asettui rohkeasti Villen kanssa rinnan. Topin Kalle luki: yks kaks kolme!
Pojat remahtivat nauramaan. Maijan juoksu näytti niin hullunkuriselle Villen rinnalla. Mutta kun Maija pysyi rinnalla ensimmäiseen kadunkulmaan saakka, josta kilpailijat kääntyivät toiselle kadulle, niin muuttui poikien nauru toivon iloksi. Uteliaina rupesivat odottamaan kilpailijoita sillä aikaa, kun olivat näkymättömissä. Tunnustettiin, että Maija on poikaa! Vaikka ei voittaisikaan. Ja sillä koetettiin kuin himmentää Villen arvoa, niin että ei voisi kehua olevansa stiiknafuulia.