Hän nousi vuoteeltaan ja meni ikkunaan katsomaan. Mutta kartanolla liikkui vielä palvelijoita.

Hän menee yöllä, kun ovat kaikki nukkuneet…

Hän nukahti itsekin. Ja aamulla kun heräsi, ei hän tahtonut päästä selville, missä hän on.

Tuntui aivan kuin poliisit olisivat hänet kuljettaneet johonkin. Hän oli hampaistaan riippunut tallin räystäässä putoamassa ja poliisit olivat alla. Isä oli sanonut, että nouse Aappo tallinkatolle ja juokse karkuun, mutta hän ei päässyt, kun ei saanut käsillään mistään kiinni. Hän oli pudonnut poliisien syliin.

Vähitellen hän pääsi oikein tajuntaansa ja selvisi hänelle, missä hän oli. Tunsi olonsa paremmalle kuin tuo uni, mutta mieli oli arka aivan kuin hän olisi jotakin pahaa tehnyt.

Hän pelkäsi, kun täti tuli. Mutta täti oli hyvin ystävällinen ja toi uudet vaatteet hänelle.

Aaposta ei tuntunut enää niin pahalle kuin illalla. Mutta kun hän oli pukeutunut uusiin, niin hän häpesi itseään. Kengät olivat samanlaiset kuin tytöillä, korkearuojuiset. Ja tuntuivat kengiksi liian keveiltä, kun oli aina ollut raskaat saappaat hänellä, joskus aikamiehen saapaatkin. Housut eivät oleet kuin polviin asti. Takki tuntui olevan niin lähellä ruumista. Mutta siinä oli kiiltonapit. Ja sukat olivat kauniit.

Täti vei hänet saliin kuvastimen eteen, jossa Aappo katseli kuvaansa aivan kuin vierasta poikaa. Hän ei voinut käsittää täysin, että hän oli tuollainen. Ja kun hän jäi hetkeksi aikaa yksin, niin puheli sille ja viittoi. Tuntui kummalliselle kun se ei ääntänyt, vaikka aukaisi suutaan, nyökäytti päätään, liikutti käsiään ja kulki niinkuin hänkin.

Se oli herraspoika siellä kuvastimessa ja hänestä sievä. Sievät sillä kengätkin ja lyhyet housut, sievä sen takki. Mutta itsellään hän niitä häpeili.

Mutta kun hän meni kotiaan, jonne täti oli hänen luvannut mennä käymään ja näyttämään uutta pukuaan, niin hän mieltyi itseensä ja aivan kuin pelkäsi, että kaunis puku ei pysy semmoisena, vaan muuttuu. Tuntui kuin kiiltonapit putoaisivat, niin että piti katsella niitä myötäänsä. Ja katsellessa itseään tuntui, että hän ei ole hän itse, vaan se kuva. Hän oli vähän jo olevinaan.