Se on varma, että äiti ei häntä tunne.
—Aappo! huudahti äiti iloisena, kun Aappo ilmestyi tallin ovelle.
Hänellä oli ollut ikävä Aappoa.
—Jopa sinä olet sievä, aivan kuin herraspoika! sanoi sitten äiti.
Mutta lapset eivät tunteneet, suu auki töllistelivät pysäytettyään leikkinsä.
—Eipään oo Aappo! intti Ville, joka Aapon jälkeen oli vanhin joukosta, vaan melkein lyhin, kun hän oli kyssäselkä. Aapon, hänen niinkuin muidenkin mielestä, olisi pitänyt olla aivan toisenlainen. Avojaloin, rikkinäiset housut, suuri takki, jossa hihat oli käärittynä, karvalakki päässä ja käsivarrella vasu, josta äiti olisi heille jokaiselle jakanut paloja. Se oli vain joku muu poika, tuo!
Kun äiti vakuutti, että Aappo se on, niin Ville purskahti itkuun ja huusi, ettei se ole Aappo! Toisetkin siihen yhtyivät, itkivät sitä, kun heillä kaikilla oli niin ikävä Aappoa.
Eivätkä he uskoneet sittenkään, kun isäkin tuli kotia ja sanoi Aapoksi tuota poikaa. Ja kun hän oli pois lähdössä, niin eivät siitä välittäneet, heistä oli vain parempi että menisi.
Kun äiti rupesi itkemään, niin pillahtivat hekin toinen toisensa jälkeen itkemään sitä, että äiti itki, ja samoilla vesillä sitä, ettei oikea Aappo tullut.
Aapoltakin pääsi itku. Hän meni tallin oven taakse seisomaan, missä itki ääneensä.
Hän olisi tahtonut ne entiset vaatteensa, jotka uudessa kodissa oli viskattu menemään. Oli niitä nyt niin sääli. Ne olivat sittenkin paremmat. Hän ei tahdo olla sellainen kuva, vaan oikea Aappo. Hän jää tänne, käy heti kerjäämässä itselleen toiset, oikeat vaatteet ja vie nämät pois!