Isä karjaisi ja käski kaikkien olla hiljaa, sekä komensi Aapon lähtemään taloonsa.
Hän lähti itkien, niinkuin usein ennen oli lähtenyt kerjuulle isän komentaessa. Hän itki paljon katkerammin. Kyyneleet lähtivät syvemmältä ja kuumempina vierivät poskia pitkin. Eikä itku tahtonut salpautuakaan.
Hän pysähtyi portin pieleen kivijalkaa vasten. Hän ei olisi tahtonut mennä edemmäksi. Tuntui, että siellä kartanon perällä tallissa oli kaikkein hauskin koko maailmassa. Muualla ei päiväkään paista niin kirkkaasti…
Isä työhön mennessään komensi hänet äkäisesti menemään uuteen kotiin, jota käskyä Aappo ei uskaltanut olla noudattamatta. Ja nyt hän tiesi, että hänen pitää mennä ja olla siellä eikä saa tulla kotiaan.
Ajaisivat hänet pois kotoa, jos hän sinne karkaisi. Ja se tuntui lohduttomalle…
Hänet tapasi muuan tyttö, entisiä leikkitovereitaan, joka huusi:
—Voi, Aappo!
Ja tyttö ihmetteli ja ihasteli ihastelemasta päästyäänkin Aappoa ja lähti kuljettamaan häntä ja näyttelemään muillekin.
Aapon mieliala kirkastui siitä ja hän oli hyvin olevinaan ja niinkuin jo mahtava entisten toveriensa joukossa, jotka ihmeissään katselivat häntä käsistään ja sormella koetellen. Hän tunsi taas olevansa se kuvastimen kuva.
Hän näytti kaiken vähänkin oppinsa, jota oli jo saanut niin että hän myötäänsä otti nenäliinan taskustaan ja niisti nenäänsä, vaikka se kävikin hyvin hankalasti. Ja heidän joukostaan lähtiessään hän nosti lakkia ja oli muka kumartavinaan. Hyvin pystörintaisena lähti hän sitten ja katseli myötäänsä taakseen, niistäen nenäänsä.