Mutta mitä lähemmäksi hän tuli uutta kotia, sitä enemmän löi halu vastaan. Ja vanha koti kuvautui taas silmiin sitä selvempänä ja miellyttävämpänä.
Siellä näki hän muutamassa pilttuussa Kristiinan kauppapuodin. Teutorilla ja Assarilla oli luudantynkiä ja kiviä hevosina ja lehminä. Alarikki, jolla oli isän ikäloppusaappaat jalassa, takki päällä ja punavuorinen lakki nurin kääneettynä päässä, oli sotaherra ja ajoi tallilapiolla. Ville seisoi paljain säärin, ja oli ripustanut housunsa jonkun seipään nenään laivan purjeiksi, ja purjehti Amerikkaan…
Sitte pieni Rafael ja vielä pienempi Benjami, pienet raukat!… Kaikilla niillä oli niin äärettömän hauskaa siellä tallissa, johon oven täydeltä aurinko paistoi.
Hänellä ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään!
Siellä tallissa, kotona, olisi hänelläkin niin hauska ollut. Hän olisi hyvä heille kaikille. Vuolisi Alarikille hevosia. Villelle laivoja, Teutorille ja Assarille rakentaisi lehmiä, Rafaelia ja Benjamia kantelisi ulkona ja leikkisi heidän kanssaan… Ja hän kerjäisi niin ahkerasti, että olisi ruokaa aina… Ei välittäisi talvella pakkasistakaan…
Äiti raukkakin, joka itki!
Aapolla oli pulpahtaa heti itku, siinä kadulla. Vaivoin sai pidätetyksi.
Mutta kun hän tuli uuteen kotiinsa ja täti torui kun hän oli ollut niin kauan ja silmänsä liannut, sai hän laukaistuksi kireälle pingoittuneen mielensä. Hän itki oikein reutomalla, että tätikin pelästyi ja heltyi.
Mitä enemmän täti lohdutteli Aappoa ja pyyteli herkeämään itkemästä, sitä rajummin Aappo itki.
Hän tyyntyi vasta pitkän ajan kuluttua. Mutta maata pantua oli taas kuin jotakin kurkussa ja mieli raskas…