Toisinaan oli taas paha. Silloin useinkin oli paha, kun Kaisu liikkui. Se, että Kaisu liikkui, oli semmoista että pieni pyöreä musta rupesi kiertämään hyvin sukkelasti ja pani uuu uuu uuu. Ja se musta kiersi yhä kiireemmin ja suureni suurenemistaan, tuli aivan huoneen kokoiseksi, niin ettei mitään nähnyt eikä kuullut muuta kuin uuuuuuuuuuuu…
Mutta kaikkein pahimmalle tuntui, kun tuli Tuppelan kummitäti.
Hän kysyi aina, tahtooko Nanna kuolla? Hän ei tahtonut kuolla, mutta piti sanoa, että tahtoo, sillä jos olisi sanonut, ettei tahdo, niin olisi se ollut synti, eikä olisi päässyt taivaaseen, jos olisi kuollut. Mutta kun sanoi, että tahtoo, niin piti kai kuolla…
Ja Tuppelan täti kävi usein katsomassa Nannaa. Nanna oli niin kaunis. Silmät loistivat omituisella väikkeellä ja koko lapsi aivan kuin säteili.
Mahdotonta oli tädin mielestä ihmislapsen olla niin kaunis. Ja hän melkein uskoi, että Nanna, hänen ristityttärensä, muuttuu tuossa enkeliksi ja semmoisena eroaa heistä liitelemään kirkkauden asunnoihin. Kuolema ei ollut hänelle muuta kuin katoaminen tuonne siniseen kirkkauteen.
Ja hänestä oli niin riemuisaa kuulla Nannan haluavan kuolla, hän itki aina sitä iloa. Maltittomana oli hän sitä odottanut ja oli jo nähnyt monasti sielun tekevän riemulla ja autuaallisella hymyllä eroa pienestä ruumiista.
Mutta Nanna yhä viipyi täällä ja viipyessään muuttui, niin että oli kuin maan alta kaivettu. Niin kuihtunut oli, ettei hänessä ollut kuin luut ja nahka. Posket olivat painuneet kuopalle ja olivat sinikuultavat, otsa kellertävä, huulet mustat kuin karrelle palaneet, kädet pitkinä sormina ja jänteinä, ja olivat kuoleutuneen väriset.
Kun hän nukkui, olisi luullut hänet kuolleeksi, jollei pieni rinta olisi hiljaa kohoillut merkiksi, että hengen kipinä oli vielä kytemässä.
Siihen luultiin hänen nyt rauhallisesti sammuvan…
Niin luuli, tai oikeastaan oli varma siitä, äitikin. Hän odotti sitä kuin joka hetki nytkin, kun yksinään istui sairaan luona.