—Pidä, pidä leipälaukkusi kiinni, kupparin Anna, muutoin ei hyvä seuraa! huusi Antti.—Se on pieni, vaan pahankurinen, tuo Anna, tuumaili hän minulle, eikä ollut enään kuulevinakaan Annan pakinoita. Tunnethan sinä sen Kuppari-Kaisan, Kosu-Kaisan, tämä on hänen tyttärensä, selitti toverini jatkaessamme matkaamme ja alkoi laulaa:
Kupparilla on kumma laatu, kummempi kuin muilla: Imee verta ihmisistä eläimitten luilla.
Vastaamme tuli sama herra, jonka näin sukulaistalossa.
—Antakaa minulle patruuni se paperossin pää! pyysi Antti nöyrästi.
Herra viskasi paperossin suustaan kadulle ja Antti vikkelästi sieppasi sen.
—Se on niin komeata, kun mies kulkee ja savu jääpi! tuumaili hän vedellessään aika savuja.
—Kuka tuo herra oli? kysyen häneltä.
—Se oli Ursinin patruuni.—
Jo olimme tulleet kadunristeykseen, mistä oli minun eroaminen kotia.
—Elä sano kellenkään sitä taloa, jossa kävit, kielteli hän minua ja minä lupasin olla sanomatta. Me nyt erosimme ja Antin kuulin alkavaksi laulua: