Nuorena ollessani minä elämäni riemuja nautin…
* * * * *
Poissa oloni aikana oli sisareni käynyt pyytämässä pari vaimonpuolta naapurista avukseen kääntämässä sairasta äitiäni toiselle kyljelle, jotta toinen kylki ei kovin väsyisi eikä hautuisi. Eukot seisoivat nyt minun tullessani sängyn ääressä katsellen sairasta.
—Kyllä hän pääsee pian tuosta taudistaan.
__Niin, eipä mahtane hän kauan enään sairastaa. Hyvin lähellä näyttää parantuminen olevan.
Niin tuumailivat he pois lähtiessään.
—Ville nukkuu? kysyin sisareltani.
—Niin.—Poissa ollessasi pyysi hän ruokaa ja itki kovasti. Koetin lohduttaa häntä sillä, että sinä kohta tulet ja tuot ruokaa. Itki hän kumminkin, kunnes siihen nukahti.
Suutarinemäntä tyttärineen astui asuntoomme. Kun hän meni sängyn luo katsellakseen sairasta, seisoimme mekin hänen vieressään ja katsoimme vuoroon äitiämme vuoroon vierastamme silmiin. Syvän huokauksen laski hän vihdoin ja katsahti meihin. Silloin rupesi sisareni itkemään rajusti. Minun ajatuksiini ei ollut tähän asti mahtunut semmoista mahdollisuutta, että äitini voisi kuolla, nyt tunsin jotakin semmoista pelkoa, vaan aivan hämärää. Rupesin itkemään minäkin, vaan kuitenkin enemmäksi kuin puoleksi sen tähden kun sisareni itki.
—Elkää itkekö lapsirakkaat! Jumalan avulla voi vielä äidistänne tulla terve, lohdutteli vieraamme pyyhkien vyöliinallansa kyyneleisiä silmiään.