—Hyvää päivää! lausui hän.
Vastattiin.
—Kuinkas täällä on asianlaita? kysyi rouva äänellä ja tavalla, missä ilmaantui mahtavuutta.
Vaan siitäpä pääsi suutarinemäntä alkuun, pääsi jähdyttelemään kiehuvaa sappeaan.—Kuinka on asianlaita? Parempiko kysymä kuin näkemä? Eikö rouva näe kuinka on asianlaita? Eikö rouva huomaa mitään erotusta kun vertaa tätä asuntoa omiin saliloihinsa ja huoneihinsa? Ettekö näe tuossa kolmea nälän kuihduttamaa lapsiraukkaa? Ettekö näe edes tuossa makaavaa sairasta, joka siinä henkimeneissä on kuin kuolema itse. Tokko näette miten asianlaita on?
—Herra Jeesus! … alkoi kysymyksiin upotettu rouva.
—Elkää lausuko Jumalan nimeä turhaan! keskeytti suutarinemäntä.
—Vaan enhän ole voinut aavistaakaan, enhän ole tiennytkään tätä!
—Ette ole voinut aavistaa, ettekä tietää! Kävisikö armeliaisuutenne ylen rasittavaksi, jos uhraisitte muutaman joutilaista hetkistänne käydäksenne kurjain matalissa majoissa katsomassa »kuinka on asianlaita?» vaan alentaisiko se arvoanne?
—Tulinhan minä nyt…
—Tulitte nyt! vaan mitä varten? Tulitte kieltämään, ettei tuo äiti saa laskea lapsiaan kerjuulle, vaan pitää hankkia ja antaa heille ruokaa. Näettekö nyt, ettei hänessä ole käskijää ei kieltäjää yhtä vähän kuin on ruoan antajaa eli ottajaa?