Rouva antoi käteeni valkoisella vaatteella peitetyn vakkasen.
—Vaan odotapas vähäisen! Mikä pilkku tuossa liinassa on? odotahan, minä käyn hakemassa siihen uuden liinan.
—Sano, Kalle, siellä, että kana lähetti kurjelle nämä munat! lausui piika Liisa rouvan poissa ollessa ja purskahti täyttä kurkkua nauramaan sukkeluudelleen.
Rouvan muuttaessa toista liinaa vakkaseen näin siinä olevan suurehkon hopeaisen kulhon täynnänsä munia.
—Pane, Liisa, sanoi rouva piialle otettuaan keittiön seinältä pyheliinan, tähän muutama naula sitä luulihaa—ymmärräthän? jota Viikille keitetään—niin Maria saa viedä kotiaan ja keittää äidilleen siitä velliä.—Niin mene vaan sinä, Kalle! Kanna sievästi vakkasta ja muista sanoa niinkuin käskin!
Kun käännyin pormestarin portista sisään, huomasin edelläni toisenkin taloon menijän. Kumarahartiainen äijä, saha ja kirves vasemmassa kädessä, oikeassa sauva, millä hän tunnusteli vuoroon maata vuoroon seinää, vaelsi siinä varovin askelin. Se oli »Sokea Olli», joka meni talosta puunsärkyä kysymään.
—Minnekä Olli menee?
—Pormestarille.
Näepäs! Kyllä Olli tiesi, missä hän milloinkin oli. Usein olivat pojanviikarit koetelleet Ollia puijata neuvomalla häntä milloin minnekin ja valehtelemalla ojan, kiven tahi seinän olevan hänen edessään, vaan eipä muuta kuin Olli kosketti entistä useammin kepillään maata ja seinää, niin sai hän heti oikean tiedon tiestään. Saha ja kirves olivat hänen tukenansa ja turvanansa, sauva oppaanansa olleet täällä elämän vaivaloisella polulla vuotta jo parikymmentä, jonka ajan päivänvalo oli hänen silmistään kateissa ollut.
Juuri kun palasin pormestarilta, astui Antti portin ohitse ja lauloi: