Kun joukko laajeni ja taajeni, niin alettiin jo tuumailla, käydäänkö suoraan kohti, vai mennäänkö toista tietä omalle maalleen.
Älysimmepä pian ettei ollutkaan juuri mitään vaaraa. »Ylioppilaat menevät!» lausuttiin. Oli näet tapana koululaisilla saattaa ylioppilastutkintoa suorittamaan meneviä tovereitaan jonkinmoisessa juhla-saatossa läpi kaupungin. Mekin kiiruhdimme nyt tullia kohden sitä näkemään. Ei ollut meillä pelkoa vihollisistamme, sillä eivät he joutuneet siinä touhussa ja väkitungoksessa varsinaiseen tappeluun. Tullissa oli todellakin väen tungos. Meidän kaupunkilaisissamme asui siihen aikaan suuri uteliaisuus ja näkemisenhalu—sanomattoman suuri! Ihmeen ei tarvinnut olla niin suuren suuri eikä isosti harvinainenkaan, mitä katsomaan pian koko kaupunki keräysi. Sattuipa kerran, että pieni poika tappoi suuren rotan kadulla. Poikkesi tuota katsomaan joku sivukulkija ja toinenkin ja jokainen, joka sattui silloin ohikulkemaan, piti velvollisuutenaan käydä katsomassa, mitä siinä muut tarkastelivat. Läheisistä taloista lähdettiin kadulle tietoa saamaan, mikä väkikokous siinä syttyi. Joukko kasvoi ja varttui. Kiiruhtaen alkoi joku etäämpää kulkea kohti väkijoukkoa.—Mitä tuolla on?—kysyi tältä toinen ja alkoi juosta, ja he juoksivat molemmat. Kun toiset näkivät toisten juoksevan, rupesivat hekin juoksemaan ja juosten tulvaili nyt väkeä joka haaralta ja katu kävi tungoksiinsa. Rotantappaja ja tapauksen näkijät olivat aikoja sitten kerinneet mennä menojaan.—Mikä täällä on?—kyseltiin toisiltaan, vaan kukaan ei tiennyt antaa oikeaa selitystä. Muuan sanoi: »eräs pieni poika…», toinen: »tapettu…», kolmas tiesi: »eräs pieni poika tapettu!» Tämä kiihotti uteliaisuutta. Jokainen koetti löytää keskustaa, missä tapahtuma olisi nähtävänä ja kuultavana, vaan semmoinen keskusta kun ei ollut löydettävissä, sillä se oli yhtävähän keskellä kun laidallakin, pysyi väkijoukko alituisessa liikkeessä kuin kiehumaan rupeava vedenpinta, jossa kuplat kiertelevät sinne tänne. Kuka oli kyllikseen tiedustellut ja etsinyt tulematta kumminkaan hullua viisaammaksi, lähti pois, vaan uusia, eheillä uteliaisuuden voimilla varustettuja tuli sijaan. Niin kesti siinä joukkoa kuinka kauan.—Pieni ruumissaatto—jokapäiväinen tapahtuma—oli kylliksi kykenevä kokoamaan katsojia katujen kulmat täyteen. Vaan kun »ylioppilaat menivät», joka tapahtui kerran vuodessa, niin kuka ei silloin olisi ollut katsomassa! Jokaisen, joka kynnelle kykeni, piti päästä näkemään. Voipa melkein sanoa, että isä jätti poikansa, poika isänsä, äiti tyttärensä ja tytär äitinsä, miniä anoppinsa ja anoppi miniänsä ja riensi kadulle, ja jos ei työnsä ollut »hirveän kiireellistä» liittyi saattojoukkoon. Näin oli kertynyt väkeä sanomaton paljous kaupungin tulliin.
—Mitä me nyt tässä seisomme ja tuhlaamme kallista aikaamme? tuumaili
Jaakko, kun mekin, luunkerääjät, pysähdyimme katselemaan tätä menoa.—
Eihän tuo ole mitään ulkomaan kummaa! Pojat, pannaan luut liikkeelle!
—Niin, ja pistetään mekin lauluksi! jatkoi Antti. Läksi luunkerääjäjoukko liikkeelle ja Antti alkoi laulaa:
Tämä kylä, hyvä kylä läpäjää kuin linna; kuule Lutku, se on totta, läpäjää kuin linna!
—Vaan onko tässä joukossa niin talonpoikaisia miehiä, jotka rupeaisivat pallille? keskeytti Jaakko laulun, nähdessään pallinlyöntiin sopivan paikan.
—On kyllä!—No minä ainakin.—Ja minä.—Minä myös. No, niin minäkin. Niin vastattiin joukosta. Luuvasut pantiin yhteen kokoon ja sitten järjestyttiin puolueisiin.
—Kuka panee pallinsa?
—Heikki.
—En minä pane. Minulla on uusi palli, se rääkkäypi, tuumaili Heikki.