—Rääkkäypi! kummasteli Jaakko. No olithan tuota sinäkin Heikki nuorena ollessasi niitä miehiä joka tiesit, ettei pallilla ole sielua!
Se tepsi. Heikki antoi pallinsa ja ruvettiin lyömään. Lyötiin kunnes palli hajosi.
—Pallilla ei ole sielua! tuumaili Heikkikin lyönnin innoissaan.
—Aivan oikein, korkia vääryys! lausui Jaakko. Lisää vielä, että se ei ole luja, joka ei pidä!
Vihdoin teki pallin hajoaminen lopun leikistämme ja lähdettiin sitten kotia, jossa luut pantiin kuivumaan johonkin päivänpuoleiselle katolle. Se oli ensimmäinen retkemme. Toisia retkiä teimme joka päivä parin viikon ajalla. Olipa silloin meillä koottuna aika röykkiö kuivatuita luita ja päätimme ne jo muuttaa rahaksi. Määrättiin aika, jolloin kokoonnuttaisiin Jaakon asuntoon, mistä sitten tavaramme kuljetettaisiin yhteisillä voimilla ostopaikkaan—kauppias Ursinille.
Jaakon asunto oli »köyhäinhuoneella», se oli muuan rakennus, minkä kaupunki oli vuokrannut köyhiensä asunnoksi. Samoin kuin muissakin huoneissa oli tässäkin, missä Jaakko äitineen ja veljineen oli majaa, suuri väen tungos asukkaista.
—Onpa täällä väkeä toista kouraa! tuumaili Antti.
—On sitä ja toista saadaan! arveli siihen Jaakko.—Melkein joka viikko tulee tänne uusia asukkaita.
—Eihän tänne enään sovi? arveli Antti Jaakolle.
—Hyvä sopu sijaa antaa, vastasi Jaakko.