Vaan miten lie tämän hyvän sovun laita ollut täällä? Muuan eukko toraili juuri toiselle, että hän suurella sängyn rottelollaan valtasi tilaa liian paljon. Puhuteltu rupesi vastustelemaan ja syttyi siitä kiivas sanasota, jossa eukot nyrkkiä puiden toisilleen antoivat sanan sanasta ja kaksi parhaasta. Pistätellen toisiaan joutuivat eukot alkuperäisestä asiastaan ja rupesivat »laulamaan toistensa kunniaa», soimailemaan toistensa entistä ja nykyistä elämää, tapoja, muotoa, tekoja ja hankkeita mitä karkeimmilla sanoilla.

—Niin Ursinin rouva kuin oletkin, pidän sinut kumminkin niin halpasena, etten viitsi sylkemättä päällesi katsoa. Enkä viitsi sinun kanssa enempi jankata, sillä hullu se on, joka vasikan kanssa kappia laukkaa! Pidä sinäkin suusi kiinni, ja pidä huoli lapsestasi, eläkä sitä tuossa vinguta! Niin lausui toinen eukko toiselle. Vaan kun toiseltakin puolelta tuli terävä pisto, niin eipä malttanut hän olla vaiti, vaan jankkasi yhä ja niin jatkui riita.

Tässä joukossa, jossa oli ruhaa, rampaa, sokiata, silmäpuolta, vanhaa, voimatonta ja kasvavaa sukupolvea, lapsia, ijältään yhdestä päivästä ylöspäin, ei todellakaan »kaikki yhtä tehneet», jotta siellä näki ja kuuli jos jotakin. Ken torueli, ken kiroili, ken siunaili, veisasi, rallatteli, itki, nauroi, muuan luki itse, toinen luetti lastaan, kuritti lastaan, pesi lastaan, nukutti lastaan, mikä lapsi huusi, mikä parkui, mikä remusi ilosta, juoksi toisten kanssa ympäri huonetta, mikä istui lattialla leikkimässä jonkun esineen kanssa, mikä ryömi vatsallaan, mikä teki taivalta kontaten, mikä jo seisoi tukea vasten ja soperteli siinä huvikseen, mikä horjuen otti ensimmäisiä askeleitaan omintakeisin, jota äitinsä hymyhuulin katseli. Hyvin se oli kirjavaa elämää.

Muutaman ikkunan luona sänkynsä laidalla istui Jaakon äiti, Korhos-leski. Miehensä oli ollut suutari. Avioliittonsa ensi vuosina oli tämäkin vaimo saanut nauttia perheessään onnea mitä suloisinta. Toimeentulonsa oli hyvä ja tyytyväisyys, keskinäinen rakkaus ja rauha oli ainaisia asukkaita heidän hiljaisessa perheessään. Vaan mikä lie miehen pilannut, että hän rupesi ryyppimään ja tottui siitä vähitellen juomariksi. Silloin perheen asiat antautuivat toiselle tolalle. Toimeentulo alkoi käydä niukemmaksi ja niukemmaksi, kunnes puute aina ankarammin alkoi heitä ahdistella. Rakkauden ja sovinnon hyvillä sanoilla muistutti vaimo miestään. Miehensä lupasi silloin heittää pois väkeväin nauttimisen ja ruveta taas ahkerasti työskentelemään. Kotvanen vierikin aikaa silleen ja perheen asiat alkoivat olla entisessä tasapainossaan. Vaan eräänä iltana meni Korhonen muutaman toverinsa luo onnittelemaan häntä syntymäpäivänsä johdosta ja muuten tuumailemaan asioita. »Päivän sankari» tarjosi vierailleen—sillä siellä oli muitakin—lasin totia. Korhonen kieltäysi juomasta, vaan isäntä houkutteli häntä houkuttelemallakin—sillä useat pitävät isännän kunniana kun vieraat juovat.

—No yksi lasi, Korhonen, se ei vie sinne ei tänne! Etkö nyt tahdo juoda minun menestyksekseni? Ei syntymäpäiviä ole kuin kerran vuodessa.

Seuraus oli että Korhonen palasi kotiaan myöhään yöllä ja humalassa. Heikkous oli hänet tavannut, himonsa päässeet uudestaan valtaansa ja ne riehuivat entistä rajummin ja hän rupesi juomaan entistä enemmän ja joi kunnes vihdoin viinaan kuolikin. Vaimonsa ja kaksi lastaan jäi kamalimman kurjuuden omiksi. Leskeä pian sen jälkeen kohtasi se kova onnettomuus, että hän sai ankaran luukolotuksen jalkoihinsa, jotta hän ei nyt kyennyt liikkumaan kuin kainalosauvain avulla ja vähän niinkin. Ainoa ilo mikä vaimo paralla oli nautittavana oli lapsistaan, joitten hän huomasi rakastavan, tottelevan ehdottomasti ja koettavan palvella häntä vaivaista kaikella mahdollisella tavalla. Tuo hyväsydämisyys, mikä lapsissaan ilmaantui, oli hänen omaa luontoaan, vaikka hän ei sitä itse huomannut. Jumalalle yksin hän omisti kiitoksen. Jumalaan oli leski oppinut kovassa elämänkoulussa turvaamaan kaikessa yksinkertaisessa ja vilpittömässä uskossaan ja hänen haltuunsa hän rukouksissaan heitti lastensa tulevaisuudenkin. Vaan tunsi hän syvää surua ajatellessaan, että lapsensa ovat vailla kaikkea maallista hyvyyttä. Hän luki sen vanhemmille rikokseksi, että he jättävät lapsensa maailmaan köyhyyden omina ja siten kurjuuden saaliiksi. Tämä kipeä tunto pani hänet suurimmalla ahkeruudella antamaan ja istuttamaan heihin henkensä hyvyyttä, sen mitä hänessä suinkin oli. Senpä tähden hän aina puheli heille opettavalla ja neuvovalla tavalla, selitti asioita kehittääkseen heidän ajatusvoimaansa. Huviksi taas kertoi hän heille satuja. Niinpä hän nytkin istuissaan siinä sänkynsä laidalla ja sukkaa kutoessaan jutteli nuoremman, nelivuotiaan poikansa kanssa, joka istui hänen edessään jakkaralla ja piteli kämmenillään sukkalankakerää.

»Mikä tämä?—Nykä, näkä.
Mikä tämä?—Nyys, nyys.
Mikä tämä?—Voipeukalo.
Missä voi?—Kissa söi.
Missä kissa?—Aitan alla.
Missä aitta?—Tuli poltti.
Missä tuli?—Vesi sammutti.
Missä vesi?—Härkä joi.
Missä härkä?—Kirves päässä.
Missä kirves?—Kannon päässä.
Missä kanto?—Karhu repi.
Missä karhu?—Mies tappoi.
Missä mies?—Mato pani.
Missä mato?—Kokko nokkas.
Missä kokko?—Kiitämässä, kaatamassa kahdeksan kaupungin lävitse,
yhdeksän meren ylitse. Ken sille äänensä virkkaa, nippu, nappu sille
niskaan, kippu kappu hälle kaulaan, suu sorohon, pää porohon,
kokonansa kiven kolohon.»—

—Muistatko nyt vasta, kun minä kysyn sinulta? lausui äiti pojalleen.
He alkoivat alusta ja missä poikansa ei muistanut opetti hän.

—Onko sitä, äiti, mitä ostoksia? Me menemme nyt luita viemään, niin minä toisin tullessani, tuumaili Jaakko äidilleen kun tämä oli lopettanut äskeisen juttelunsa poikansa kanssa.

—Ostoksia! Niinhän lapsi kulta kysyt, kuin olisit ison talon isäntä, lausui äitinsä nauraen. Enpä minä tiedä muita ostoksia kuin leipää jonkun viisinaulasen.