Olimme jo monesta paikasta käyneet etsimässä työtä, vaan turhaan. Seisoimme muutamassa kadun kulmassa tuumaillen, mistä nyt vielä koettaisimme. Seisoessamme siinä lähestyi meitä remuava koulu-poikajoukko, joka ärsytteli »Vanhaa Aatamia». Tämä Vanha Aatami oli omituinen näöltään ja luonnoltaan. Vanhanpuoleinen mies, puujalka, oikeassa kädessä sauva, vasemmassa kannun vetoinen lakkinen törppö nuorasankoineen. Pukunaan oli nahkahousut, vanha repaleinen turkki, lakinreuhka päässä. Kasvonsa, samoin kuin vaatteensakin, olivat aina likaiset ja likakerroksen peitteenä oli useimmiten valkoinen kuori jauhosta. Hän näet ei niin isosti kerjäillyt—ani harvoin kävi talossa pyytämässä leipää—vaan hän kuleksi myllyissä kokoilemassa jauhonpölyjä, joita hän käytti ruoakseen, ja näillä retkillä sai hän vaatteensa ja kasvonsa jauhoon, huomioltaan oli hän äkeä ja kiukkuinen. Usein tapahtui, että ohitsensa kulkeva herra tahi rouva sai osakseen häneltä aika karkeita haukkumasanoja. »Rikkaista», »viisaista herroista» ja heidän »metkuistansa» puheli hän heille purkaen katkeruutta ja pilkkaa uhkuvia sanoja. Hämmästyksellä täytyi heidän kuunnella häntä, sillä hän tiesi asioita paljolta ja tarkalta—kumma kyllä. Minä en tunne tämän miehen elämän historiaa enemmältä, vaan se mahtaa olla hyvin synkkä ja täynnänsä kurjuutta, päättäen äkeydestään ja katkerasta vihastaan jota hän puski »onnenlapsille», »vallassäätyläisille».—Nyt siinä keskellä koulunuorisoparvea, mikä oli keräytynyt hänen ympärilleen ärsyttelemään häntä, sai hän purkaa sydäntään.

—Olette muka sivistyneitten lapsia ja käytte koulua, vaan tuommoisia koiranpenikoita te olette! Sinäkin! osotteli hän kepillään munatta poikaa.—Kyllä minä sinun isäsi tunnen takitilaan. Hän oli nimismiehenä, kiskoi ja kalmasi talonpoikia ihan iltikseen. Vaan osasipa hän olla notkeaselkäinen herrain edessä ja siinä pistettiin raha rintaan ja korotettiin korkeampaan virkaan. Nyt hän elää komeasti ja nauttii niitäkin rahoja, jotka hän kalmasi ollessaan erään alaikäisen lapsen holhojana.

Koetteli hän juosta kohti poikaa ja tavotella kepillään, vaan silloin pojat kävivät ärsyttelemisessään entistä kiihkeämmiksi.—Entä sinä! osotteli hän taas muuatta poikaa, joka oli nykässyt häntä turkin liepeestä.—Sinäkin olet sen viinaherran poika. Saipa isäsi muutamassa jutussa, joka olisi vienyt häneltä tavaran ja kunnian—pyyhkien vaan!— renkinsä tekemään väärän valan. Renki sittemmin menetti järkensä ja henkensä ja isäsi elää nyt rikkaana pohattana ja kunnioitettuna herrana. Tavotteli hän taas poikaa lyödäkseen häntä, vaan eipä onnistunut.—Sinunkin isälläsi, lausui hän muutamalle kolmannelle pojalle,—on puoli syltä kättä, toinen puoli kavaluutta. Olette kunniallisten ihmisten lapsia, jotka ärsyttelette kurjaa kerjäläistä! Kyllä teistäkin aika herroja tulee…

—Tulkaa pois! ei meillä ole enään aikaa tässä seistä, jos mieli työtä saada, tuumaili Jaakko meille. Noudatimme toverimme kehotusta ja läksimme jatkamaan työnetsimistämme. Turhaan saimme käydä vieläkin monessa talossa, vaan vihdoin viimeinkin onnistui. Työpaikan saimme kaupungin kaduilla, missä pantiin uutta kivitystä, ja työhömme saimme ryhtyä huomispäivänä.

* * * * *

Päivät kuluivat, viikot vierivät työskennellessämme kaupungin kaduilla. Mihinkään huvittelemiseen ei ollut meillä isosti aikaa, sillä aamulla varhain mentiin työhön ja illalla kun päästiin olimme siksi väsyneitä, että lepo oli parasta nautittavaa. Kaupungissa oli hiljainen elämä kuten tavallisesti kesäaikana. Ihmisiä ei näkynyt paljon kaduilla, he olivat kai piiloutuneet kesähelteeltä suojaan, kuka kunnekin. Ei ollut siis meidän huviksemme edes ohikulkeviakaan, joita olisimme saaneet tarkastella ja lausua heistä havainnoitamme hyviä, huonoja, isosti kummallisia, makeasti naurattavia tahi minkälaisia milloinkin olisivat olleet. Jokapäiväinen ohikulkija oli muuan kaupungin poliisi, joka teki sillä kadulla »virkamatkojaan». Hitain askelin hän kuleksi katua pitkin, vähän väliä seisahtui ja katseli eikö jotakin ilmestyisi, edes joku »hairahtunut» maalainenkaan, joka olisi korjattava »yhteiseen kotiin». Vaan ei kuulunut eikä näkynyt mitään, rauha oli maassa ja järjestyksenvalvoja jatkoi matkaansa. Pysähtyi hän joka päivä jonkun kerran työpaikallammekin puhellakseen ajan kuluksi muutaman sanan kivenlatojan kanssa. Kivenlatoja kysyi aina häneltä kuulumisia, vaan eipä hän tiennyt juuri mitään erinomaisempaa tapahtuneeksi »näin valoisana aikana». Tänä päivänä kertoi hän muitten tavallisten asiain joukossa, että »herrat olivat taas viime yönä tapelleet seurahuoneella kelpo lailla». Vaan mitään kummempaa ei hän tiennyt nytkään. Hän otti lakin päästään, pyyhki nenäliinallaan hikeä otsastaan ja lakin hikinauhasta ja läksi taas astumaan hiljalleen kädet selän takana. Niin vietti hänkin, samoinkuin mekin—kivenlatoja ja hänen kolme apulaistansa—herttaista kesää kaupungin kadulla.

Oli aika elokuussa kun eräänä aamuna kokoonnuimme taaskin työpaikallemme, joka oli jo seurahuoneen kadulla. Aurinko oli päässyt kappaleen matkaa taivaan rannasta, vaan maa oli valkoisessa kuurassa ja ilma tuntui kolealta.

—Jokohan nyt tulee luistinjäätä ennenkuin koulupojatkaan kokoontuvat? arveli Antti.

—Vaan minä uskon, että tulevana talvena tulee niin kiire kerjuu, ettei joudu joka talossa käymäänkään! tuumaili Jaakko.

Kivenlatoja oli vaiti kuin ahven, puhalteli kynsiinsä ja latoi kiviä entistä kiireemmin. (Hän oli urakkamies.)