Sivukulkevat kertoivat toisilleen hallan viimeyöllisistä töistä, kertoivat sen siellä ja sielläkin panneen potaatin maata myöten, pilanneen rukiin ja viottaneen ohran. Sukulaistalon rouva ja pormestarin rouva kulkivat siitä ja he valittivat toisilleen surullisella äänellä kylmän tuhoja kukkatarhoissaan. Sukulaistalon rouva kertoi oikein itkeneensä nähdessään kukkansa kuolleeksi.
Poliisikin kulki nyt nopeammin ja teki pysähdyksiä harvemmin. Vaan tapansa mukaan pysähtyi hän työpaikallamme.
—Onpa nyt kiire! lausui hän kivenlatojalle, kun tämä ei joutanut häntä huomaamaan.
—Kiire on! vastasi kivenlatoja keskeyttämättä työtään, eikä hän kysellyt tällä kertaa kuulumisia.
—En tiedä muuta, vaan kyllä ensi syksynä ja talvena on tekemistä varkaista, lausui hän ja läksi astumaan vasen käsi miekan kahvassa ja oikea heilumassa sivulla.
—Päivää! Se oli Mikko, joka nyt kulki sivu ja tervehti kivenlatojaa. Mikko oli havun- ja luudankauppias, vanha mies, vaan iloinen ja hyvällä tuulella aina. Koko kaupunki hänet tunsi ja hänkin tervehti jokaista, jonka hän tapasi, olipa se iso tahi pieni, köyhä tahi rikas. Jos häneltä jotakin kysyi vastasi hän useimmiten runomitassa tahi muuten sukkelasti. Lauloi hän myöskin koulupojille ja herroille rahan edestä, kun niin halusivat.
—Päivää, päivää! vastasi kivenlatoja Mikon tervehdykseen.—Mitäs kuuluu?
Mikko pysähtyi ja alkoi:
Kuule sa ukko utra, kiven kovan kolkuttaja: jop' on taisi tuho tulla, paha päivä päälle saaha, viljan vienyt kun on vilu, vienyt, syönyt syötävämme.
Pakkanen puhurin poika, kylmäkynsi, viluvarvas, otti ohran, katkoi kauran, ruumeniksi rukiin ruhtoi, poispa otti potaatinkin.