—No, Mikko mielevä mies! huusi Ursin, joka oli tullut seurahuoneelta ja hoiperteli nyt Mikon edessä.—Mitä kuuluu, Mikko kettu?
—Takaa tuulee, karhu kuomaseni! vastasi Mikko. (Tunnettu asia oli että
Ursinin alkuperäinen nimi oli Karhu.)
—Laulapa Mikko seinähirrestä viiden pennin edestä, sammalsi Ursin.
Mikko lauloi omituisella nuotilla:
Nyt on kumma virsi, kun on seinähirsi laulumme esine. Jos virkkoa se voisi viisaampi se oisi, kuin itse herra te.
Tokko lie Ursin ymmärtänyt Mikon laulua, sillä hän näytti olevan niin »iloissaan» viime hallayön johdosta. Hän otti liivinsä taskusta kolme markan rahaa ja viskasi ne maahan Mikon eteen.
Ursin upia herra, humalainen, hurjapäinen markat maahan viskasutti, tengat kenttähän ketisti, kuni koiralle kipenen, Lukille on luupalasen; vaan kuitenkin kaikitenkin kiitos olkohon hänelle!
Niin pakisi Mikko ottaissaan rahat maasta ja läksi sitten kävelemään.
Joku viikko myöhemmin oli taas kova hallayö, joka korjasi loput viljasta, missä sitä oli vielä säilynyt tähän saakka. Vaan pian tämän jälkeen oli Ursinin talossa komiat kemut. Ne olivat muka »ensimmäiset pidot» nuorelle rouvalleen »omassa kodissaan». Hämmästyttävässä komeudessa ja ylöllisyydessä siellä kaupungin ylhäisö nautti iloa ja huvitusta. Vaan kadulla kulki ihmisiä, jotka kantoivat kotiinsa vasullisia jäkälää, muonavaraa talven varaksi. Alhaiso varustausi näin taisteluun nälkäkuolemaa vastaan.
* * * * *