Talven selkä oli jo katkennut—kuten sanotaan kun on päästy ohi Paavalinpäivän, »talvennavan»—vaan monen köyhänkin elämänlanka oli katkennut nälkäkuoleman iskusta. Ruoanpuute oli ankara.
Me elimme niinkuin märkä palaa. Jokapäiväinen leipämme, jonka hankkimiseksi äiti raukkamme työskenteli aina suuremman osan vuorokautta, oli sangen niukka, vaan juuri riittävä henkeä pitämään. Sukulaistalon rouva oli uudistanut tänäkin talvena entisen armolahjansa: saimme, sisareni ja minä, käydä taas kahdesti viikkoonsa siellä puolisella. Suutarinemäntä auttoi hänkin vähästään tuomalla aina vähän syötävää veljelleni, joka nyt oli sairasvuoteen omana. Tänäänkin tuo hyväntahtoinen emäntä toi ruoaksi pienelle sairaalle, vaan hän oli niin huonona, ettei hänessä ollut minkään nauttijaa.
Sisareni ja minä lähdimme puoliselle. Samassa ovenavauksessa meidän kanssamme astui sukulaistalon keittiöön muuan kerjäläiseukkokin.
—Pyytäisin vähäkään ruokaa! alkoi hän rukoilla rouvaa, joka sattui olemaan keittiössä.—En moneen päivään ole saanut suuhun pantavaa, paitsi pientä palaa jäkäläleipää, jonka muuan hyväntahtoinen merimiehenleski antoi vähästäänkin minulle.—Antakaa hyvä rouva, kulta rouva minulle jotakaan, muutoin ma kuolen tuohon paikkaan!
—Anna tuolle eukolle, Liisa, vaan muille ei tarvitse antaa, jos joku tuleekin, ja parasta on, että otat avaimen keittiön ovesta, ettei niitä pääse sisään, lausui rouva.—Syököön hän yhdessä Marian ja Kallen kanssa.
Eukko hyvillä mielin lateli »kosti jumalia» ja »tuhansia kiitoksia» »kultarouvalle», »armolliselle rouvalle», joka »pelasti tässäkin muutaman köyhän kuolemasta nälkään».
Jos olikin minulla hyvä ruokahalu, niin kävi kumminkin ihmeekseni tuon uuden pöytäkumppanimme syönnin paljous. Sisareni ja minä yhteensä emme vetäneet hänelle syönnissä vertoja lähestulkoonkaan. Näyttipä siltä kuin hän tällä yhdellä syönnillä olisi tahtonut lihottaa nuo kuopalle laihtuneet poskensa ja luupuikoksi kuihtuneet sormensa.
—Kalle, kun olet syönyt, lausui rouva minulle,—niin mene kauppias Ursinille ja sano minulta rouvalle terveisiä, että hän olisi hyvä ja tulisi täällä käymään.
Lähtiessäni sanoin sisarelleni meneväni käymään samalla köyhäinhuoneella Jaakkoa tapaamassa. Matkallani tapasin Antinkin. Hän oli päässyt seurahuoneelle »juoksupojaksi». Äitinsä oli kuolo korjannut jo syystalvella. Pitkä hännystakki ja kuvernöörin vanhat saappaat eivät olleet enääh Antin palveluksessa, vaan uudet, somat vaatteet oli hänellä nyt yllään. Tuossa siistissä puvussaan vivahti Antti minusta herraspoikaan ja tunsinpa melkein ujoutta hänen edessään. Eikä hän nyt enään lauleskellut kadulla kuten ennen, eikä rakennellut riitaa kenenkään kanssa. Siivo poika oli hänestä tainnut tulla.
—Mitä sinä nyt hommaat? kysyin häneltä.