—Kantelen näitä ilmoituksia.
—Mitä ilmoituksia ne ovat?
—Siellä seurahuoneella on muuan laulukunta, useita naisia ja pari herraa—ruotsalaisia tahi mitä he lie—ja he pitävät laulantoa ja soitantoa joka ilta; heidän ilmoituksiaan nämä ovat.—Minne sinä olet menossa?
—Ursinille.
—No, meillä on siis sama matka?
—Vietkö sinä noita sinne!
—No, sinne toki, jos minnekään! Hän kun on melkein joka ilta siellä.
Palatessani Ursinilta näin portin pielessä istuvan muutaman kokoiseni kerjäläispojan. Hän oli uupunut siihen, eikä jaksanut kulkea enään minnekään. Minun kävi sääliksi häntä, vaan mitä taisin tehdä. Liekö häneltä puuttunut halua vaiko voimia vastaamaan puheeseeni, vaan ei hän virkannut juuri mitään kun kyselin häneltä. Siihen hän jäi, kun läksin astumaan köyhäinhuoneelle.
Täällä muutamassa sängyssä nukkui äskeinen pöytäkumppanini, hän oli nukahtanut—iäksi. Tekipä siellä muuan toinenkin eukko juuri loppua, vaan ei se tuntunut minusta niin oudolta kuin tuo äskeisen eukon kuolema. Ei ollut siitä kuin parisen tuntia aikaa kun hän kiitteli sukulaistalon rouvaa siitä, että hän oli pelastanut hänet kuolemasta nälkään!
Vaan Jaakko äitineen (Jaakon pienempi veli oli jo joulun aikana kuollut) ei ollutkaan nyt tavattavissani. Minne lienevät saaneet? Muutama päivä sitten kyllä tapasin heitä siellä. »Hän on kuollut», vastasi muuan, jolta kysyin Korhos-leskeä, vaan Jaakosta hänkään ei tiennyt mitään. Tuo miehekäs toverini oli siis teillä tietymättömillä, ja ikävällä kaipasin häntä. Niin olin mielistynyt häneen, jotta toivoin hänelle niin hyvää kohtaloa kuin lapsellinen mielikuvitukseni saattoi kuvailla.