Läksin astumaan kotia muistellen Jaakkoa.
—Tässähän sitä viime kesänä tehtiin työtä yhdessä, tuumailin mielessäni astuessani entisen työpaikkamme ohi. Vaan samassa ajoi poliisi—vanha tuttu—sivutseni issikalla, reessä äskeisen kerjäläispojan ruumis, jonka hän vei »korjuuseen».
Vanha Aatamikin astui siinä vastaani, naama ja vaatteet jauhossa ja törppönsä täynnä jauhon pölyä. Näkönsä oli entistään tuikeampi.
—Kyllä minä Karhun tunnen! murisi hän sivutsensa kulkevalle Ursinin patruunille.—Nytkin olet kiskonut Alatalolaiselta maan ja mannun vähäisestä velasta, jota hän ei kyennyt maksamaan sinulle katovuoden käsissä. Vaan etpä ole tietävinäsikään siitä palauksista, jonka appivainajasi teki kaupungin kassaan ollessaan sen hoitajana. Onko tämä sinun syöttilääsi? hän tavotteli kepillään Ursinin koiraa, joka haukkua ärhenteli häntä. Mutta Ursin ei ollut kuulevinaankaan, vaan kiiruhti seurahuoneelle.
Vielä oli suutarinemäntä meillä minun kotia tullessani, ja olipa talonemäntäkin siellä. Vieraat, äitini ja sisareni, seisoivat veljeni vuoteen ääressä.
—Tallella lapsi taivaassa! lausui suutarinemäntä. Niin veljeni oli ruumiina, henkensä oli kiitänyt sielujen asuntoon.
—No, se lohdutus on minulla, että pois on hän päässyt nälän kynsistä, sillä eihän tiedä kuinka kovaksi tämä aika vielä voipi käydä, lausui äitini kyynelsilmin.
—Hyvää päivää! Se oli sukulaistalon piika.—Rouva pani minut tuomaan vähän syötävää pienelle pojallenne. Siinä on nisua ja mitä hänessä lie kaikkia, lausui hän tarjotessaan pientä myttyä.
—Kyllä nyt on rouva hiljastunut huudosta! virkkoi talonemäntä.
—Lausu rouvalle paljon kiitoksia hyväntahtoisuudestaan ja sano terveisiä, että pienempi poikani ei tarvitse enään kenenkään apua! lausui äitini.—Hän on jo poissa näiltä mailta!