—No, siinä se nyt on! virkkoi sukkelakielinen piika.—Minä sanoinkin rouvalle, että eikö tuo lie jo kuollut!
—Olisi kai rouvalla ollut tilaisuutta tarjota apuaan ennenkin, jo ammoin sitte! tuumaili suutarinemäntä.
—No, johan minäkin olen monta kertaa ajatellut, että kummapa kun tuo rouva ei lähetä mitään tänne, vaikka on kuullut Marialta, että pieni poika on kipeänä! arveli piika.—Mikä tauti tällä on ollut? kysyi hän mennessään ruumiin luo.
Äitini selitti.
—Vai niin, lausui hän ja kävi ovea kohti.
—Ei, pitää sitä lähteä. Minulla on kiire; sinne meille tulee vieraita.
Pitää käydä vielä ostamassa omenia ja sokurileipiä.
—No, mitkä pidot siellä nyt on? kysyi suutarinemäntä.
—Niitähän on muutamia rouvia yhtynyt pitämään semmoisia teekalaasia kukin vuoroon kotonansa, ja nyt on meidän rouvan vuoro pitää.—Voi, voi kun minä viivyn ja minulla on niin kiire. Rouva sanoi vielä lähtiessäni: »elä nyt vaan viivy viikkoa asiallasi». Kun se olisikin vaan yksi asia, niin hätäkö se sitten olisi, vaan kun pitää laukata kymmenissä paikoin, niin on sitä siinä juoksemista, ja silmänräpäyksessä pitäisi kaikki toimittaa, ja pitäisi olla yhtä aikaa kotona ja asioilla.—Hyvästi nyt!—Niin, minä saan viedä siis tämän mytyn takaisin ja sanoa ettei tämä kelvannut?
—Sano niin että se tuli ennen aikaansa kuin Kokki-Matin laskiainen! lausui talonemäntä ja rupesi sukkeluudelleen nauraa höklöttämään katsoa tiirottaissaan vuoroon suutarinemäntään, vuoroon äitiini.
—Ethän vain sano ettei se kelvannut! Sano, että poikani on kuollut eikä siis tarvitse enään mitään namusia yhtä vähän kuin muutakaan, ja kiitä häntä puolestani hyväntahtoisuudestaan, lausui äitini.