—Jaha! lausui piika ja läksi vihdoinkin.
Vieraamme, puheltuaan äitini kanssa veljeni hautaamisesta hetkisen, menivät kotiaan.
Kohta veljeni kuoltua jouduin sairasvuoteeseen ja vähän myöhemmin sisarenikin, vaan hän ei niin pitkälliseen kuin minä. Koko lopputalven olin minä vuoteessa ja vasta kevään tullessa aloin hiljakseen parata. Ei ollut äidillämme helpot päivät silloinkaan. Piti näet hänen ansaita rahaa ruokaan ja lääkkeisiin ja työnsä ohella vielä hoitaa meitä molempia. Vaan niin elää kituroittiin ajassa aina edelleen, päivästä päivään.
Aika oli jo kulunut keväälle. Nälkä heilutteli vielä kuolon kalpaansa, vaikka ei enään niin suurella voimalla. Heikommat olivat jo suurimmaksi osaksi kaatuneet, jälelle jääneet olivat niitä, joilla oli lujemmat voimat ja paremmat varat kestämään nälän ahdistusta ja tullut kevät elähytti nyt näitä toivolla paremmasta ajasta. Kukaan ei tiennyt viepikö halla tulevanakin kesänä kypsyvän viljan, vaan tuskinpa sitä kukaan ajattelikaan, ja taas toisakseen, sitä ihminen helpommin uskoo, mitä hartaimmin toivoo. Hyvää vuotta toivoeltiin kaikkein merkkein mukaan. Kevään lämpimyys ja kauneus oli läheisin toivon synnyttäjä. Kun on alku kaunis, odotetaan kiitettävää loppua!
Herttaisesti paistoi aurinko tänäänkin matalaan asuntoomme. Mielessäni tunsin iloa. Olin jo niin terve että kykenin olemaan vähän ylhäälläkin. Asetuin istumaan akkunan ääreen katsellakseni ulos. Äitini oli viemässä ompelutöitään ja sisareni oli mennyt puoliselle sukulaistaloon. Yksinäni siis nyt istuskelin ja tähystelin ulos. Olisipa sopinut ulkona palliakin lyödä, sillä maa oli jo sulana ja ruoho vihantana! Mikko astui käykkäsi akkunan alitse luuta- ja havutakka seljässä. Olisipa ollut mukavaa kuulla hänen laulavan.—Kuka siellä seinään koputtelee?— Sokia Ollipa siinä tallustelee sahoineen ja kirveineen. Eipä ole kuolema uskaltanut lähestyä tuommoisilla aseilla varustettua miestä! Mutta kumma todellakin ettei nälkä ole saanut häntä saaliikseen. No, niinhän Jaakkokin sanoi kerran, ettei kaikkia yhtäaikaa hautaan lasketa.—Vaan missä lie se Jaakko? Eihän vaan hänkin lie kuollut samalla tavoin kuin se muuan kerjäläispoika!—Siinäkin viedään muuatta hautaan. Kukahan lie sekin ollut?
—Päivää! Se oli Antti, joka tuli luokseni. Hän oli aina tuon tuostakin pistäytynyt minun luonani.—Arvaapa ketä tuossa vietiin?
—En osaa arvata.
—Kivenlatojaa.
—Vai on hänkin kuollut!
—On.—Hän oli latomassa katua vielä tässä toissa päivänä, vaan sitten hän oli sairastunut.