—Kai ruoanpuutteesta ja paljosta työstä?
—En tiedä.
—Mistä sinä nyt tulet?
—Kävin meidän pufettineidin asialla, viemässä häneltä kirjeen kauppias Ursinille.—Ursinpa on antanut meidän pufettineidille kultakellon ja oikein komean rannerenkaan.—Kyllä siinä on poikaa, siinä Ursinissa! rupesi Antti kehumaan.—Viime yönäkin juotti hän sampanjaa herroille— kuinka paljon lie juottanutkaan.—Tiedäthän sinä mitä sampanja on?
—Mistä minä tietäisin.
—Sitä maksaa kahdeksantoista markkaa pullo, lausui Antti selittääkseen siten, mitä sampanja on.—Minullekin antoi Ursin kymmenen markkaa juomarahaa, kun—vaan eipä sitä saanutkaan sanoa.
—Kun mitä?
—Niin ilman vain.—Konsuli Parkkinen on ottanut Annan, Kuppari-Kaisan tyttären, ottotyttärekseen, muutti Antti puhettaan.
—Jo minä tiedän sen, äitini on kertonut siitä.—Sinulla taitaa olla hyvä olo siellä seurahuoneella?
—On minulla. Nämä vaatteet sain taas vasta. Kengät saan myös uudet, ne ovat jo tekeillä. Rouva sanoi, että kun täällä opin ihmisyyttä, niin voin sitten saada hyviä palveluspaikkoja. Ruotsia minulle puhutaan myötäänsä, jotta oppisin, ja jo minä vähän osaankin.—Kyllä jo pitää lähteä. Hän kumarsi syvään ja lausui »atjöö»!