—Terve! sanoi voi potaatille! oli Juuson sanat kun palli lupsahti hänen kämmenensä väliin ja pysäytti kulkunsa siihen.
—Tuli kuin taivaasta, vaan tarttui se kuitenkin.
—Tarttui kuin hohtimiin.
—Eihän ne meidänkään miehet patapuukkoja ole.
—Kalle! sisaresi kutsuu sinua, huomautti joka minulle.
Minun piti siis nyt lähteä pois tästä ilosalista ja minä lähdinkin, vaan vastahakoisella mielellä ja kaipauksen tunnolla. Senpä tähden tuon tuostakin käännyin taakseni katsomaan, kun sieltä kuului joku suurempi remakka.
—Linna kaikki! huudettiin sieltä nyt ja huutoa seurasi suuri hälinä, mielihyvän ja mielipahan ääniä sekaisin. Minä katsomaan. Lyömässä ollut puolue asettui nyt kopin ottoon ja kukin heistä jakeli moitteita ja pilkkasanoja Pekalle, sillä hän se oli linnan menettänyt. Vaan toisella puolen asettui nyt Tarvosen Jussi lyömään. Hän oli puolueensa paras lyöjä ja sitäpaitsi ainoa mies mikä oli lyömässä, sillä muut olivat linnan vaihtuessa turvautuneet ulkolinnaan. Jussi oli siis lunastaja, jonka tuli lyönnillänsä päästää muut sisälinnaan. Hän näyttikin käsittävän tehtävänsä tärkeyden.
—Kyllä minä teidät pelastan, lausui hän. Kapasutti karttunsa nokalla maahan ja nosti sitten silmäinsä korkuiselle lausuen: tuosta ja tuohon!—se oli määräys pallinostajalle. Tanakassa asemassa, jalat hajallaan, ruumis notkistettuna ja karttu ojennettuna olan taakse, seisoi Jussi valmiina lyömään. Kaikkein silmät vartioitsivat häntä. Nostaja nosti, lyöjä löi, lyönti onnistui ja palli kaarsi korkealla ilmassa.
—Noin ne meidän miehet lyövät! Ei sitä meilläkään olla »Pekkaa pahempia»! huusi poikajoukko, mikä kilvan kiiti sisälinnaan.
—Jos ei teissä ole kopin ottajaa, niin saatte meiltä miestä lainaan, huusi Jussi vastapuoluelaisille.