»Hänestä on tullut hihhuli», sanoivat jotkut isästäni. »Hänestäkin on tullut uskovainen», sanoivat toiset. Nimitettäköönpä millä nimellä tahansa sitä uskonlahkoa, johonka nyt isäni kuului, ja sanottakoonpa sen uskonperusteista mitä hyvänsä, vaan isäni inhosi viinaa, askaroitsi ahkerasti työssä ja rakasti hellästi perhettään.
Kohta tämän jälkeen pääsi isäni konsuli Parkkisen palvelukseen, sai hänen luonaan luottamusta vaativan tehtävän, ja siitä hyvänpuolisen palkan. Jokainen meistä oli työssä ansaitsemassa kesän aikana. Viljavuosikin tuli tänä suvena melkeinpä mainion hyvä, ihmisten toivo siis toteutui. Jos muutkin, niin mekin saatoimme, pelkäämätttä nälkää, odottaa tulevaa talvea. Ilon ja onnellisuuden tunto oli meidän kaikkein sydämissämme. Vaan minä erittäinkin olin hyvilläni, kun kuulin isältäni että syksyllä saan alkaa käydä koulua.
* * * * *
Tähän aikaan kertomustani olen varreltani vähän venähtänyt ja ikäkuormaa on hartioillani muutamia vuosia enemmän. Siis pyöräytän menemään eräitä ajastajanrenkaita—ehkä noin puolikymmentä—niine hyvineen. Suo siis lukijani hyppäykseni anteeksi tämä kerta—ei ole pitkä aika toiseenkaan!
Kaupungissamme nyt tänä syksynä avausi kaksi korkeampaa opistoa, lyseoa, ovensa nuorisolle. Toinen jo vanhempi oli vieraskielinen ja valtion syöttiläs, toinen kansankielinen ja yksityisten perustama elää kinnaroi niistä penneistä ja markoista, joita sille yksityisten kansalaisten kädestä pirahteli. Vaan maamme täänaikaiset olot tunnet itsekin, lukijani. Miten onkin, niin pysytään vaan siinä luulossa, että kun kerran hallitus on kansan huoneenhallitsija, niin tottakai se täyttää kansan tahdon ja tarpeen ja katsoo sen parasta!
Niin, tuohon kansankieliseen opistoon tuli nyt oppilaita tulvaamalla. Papinpoikia, talonpoikain, mökkiläisten ja työmiesten lapsia ne olivat enimmäkseen. Joku korkeammankin virkamiehen poika oli joukossa samoin kuin joku—kerjäläinenkin. Tämä todistaa että opinhalu oli suuri ja kansankielinen opisto tarpeellinen. Vaan tätä todistettua totuutta ei oltu kuulevinaankaan eikä näkevinäänkään siellä missä »rattaat pyörii!»
Koulussa tapasin entisen kerjäläis- ja työtoverini Jaakonkin. Hänet oli enonsa, muutaman naapuripitäjän siltavouti ottanut elätettäväkseen katovuoden aikana. Siellä Jaakko kävi lukemassa pappilan neidin luona ja tämä huomattuaan Jaakolla olevan terävän järjen ja hyvän muistin rupesi puuhaamaan häntä kouluun.—Toveruutemme uudistui ja kolmanneksi liittyi meihin Antin sijaan Kauppilan Juuso, entinen pallinlyöntitoverini ja koulukumppanini alhaisemmassa opistossa. Juuso oli muutaman entisen hevosmiehen poika. Hänkin samoin kuin Jaakkokin eleli hyväin ihmisten avulla ja suurimpiin tarpeisiin sai hän holhoojaltaan aina jonkun pennin siitä vähäisestä omaisuudesta, mikä isävainajansa jälkeen jäi.
Vuosi vuodeltaan vieri tavallisessa koulu-elämässä. Sen mukaan, kuin kohottiin luokalta luokalle, vanhennuttiin ja viisastuttiin. Oltiin jo hankailtu taaskin muuan kouluvuosi lähemmä loppuaan. Toukokuu oli menossa. Ken luki tavallisuutensa mukaan, ken taas istui entistään ahkerammin kirjainsa ääressä parantaakseen taitoaan toivossa päästä ylemmälle luokalle, ken heittäysi entistään laiskemmaksi, kun tiesi varmaan ettei hänellä ylentymisestä ole puhettakaan.
—Se kun olisi lupa! tuumailin aamulla, kun oli herttainen kevätpäivä ja luku tuntui kuivalta. Koppoin kirjat kainalooni ja läksin Jaakon ja Juuson luo, kouluun mennessäni, esittääkseni siellä että koeteltaisiin pyytää lupaa täksi päivää.
Jaakko ja Juuso asuivat nyt yhdessä muutamassa leipomatuvassa. Pää-asukkaana siinä oli eräs leipojavaimo ja hänen vuokralaisiaan taas olivat mainitut koulutoverini. Jaakko lukujensa ohessa teki pientä suutarintyötä raha-ansiokseen. Hän paikkaili ja puolipohjaili saappaita. Olkoon mainittu hänen kätevyytensä osotteeksi että hän oli tehnyt eräänä joulu-aikana itselleen pieksusaappaat kokonaisuudessaan. Juuso oli oppinut siirappimällien teon ja niillä hän teki hyviä kauppoja. Kirjansitomatehdas oli heillä yhteinen. Siinä pantiin kansia kirjoihin ja tehtiin kirjoitusvihkoja. Vaan se »kunnioitettava yleisö», jonka »suosioon ja palvelukseen» tämä »firma» Jakkko & Juuso sulkeutui, oli ainoastaan toveristo. Silleen he kumminkin noukkivat pennin ja toisen kokoon. Vaan kesäluvan aikana kulkivat he ulkotöissä, minkä missäänkin, ja kokosivat pääoman sekä rahassa että terveydessä.—