—No lähdetään heti!
—Aivan oikein. Talo työlle, vieras tielle! lausui Jaakko.
—Saatte mennä, sanoi Maalperi köyhille! virkkoi Juuso.—Käykää talossa—vaan omin konttinne!
Matkamme kulki Ursinin maatilan ohitse. Missä ennen Ahon mökki pienine viljavainioineen sijaitsi, siinä kohosi kohti korkeuksia uhkea huvila, jonka ympärillä rehotti kaunis puutarha. Sievä sannoitettu tie vei petäjikköön, muutaman suuren kiven luo—saman kiven, jonka kupeella Aho vainaja vietti kerran yönsä mieli vaipuneena katkeraan suruun. Kiven ympäristö oli kaunistettu kaikella mahdollisella tavalla. Metsä, mikä luonnostaan oli kaunis, oli siivottu, komeita pöytiä ja istuimia asetettu kiven ympärille ja kiven päällekin, jonka päällystä oli laatta.—Palvelusväkeä liikkui kartanolla ja kaikilla näytti olevan sanomattoman kiire. Niin siellä valmisteltiin pitoja. Ursin oli saanut »komesrootiksi» nimityksen ja sen johdosta piti hän nyt komeat pidot.
Matkamme perille päästyämme söimme puolisen, löimme pallia, joimme kahvia ja pidimme puheita kuka mistäkin. Joku piti kauniin puheen rakkaudesta. Hän osotteli, kuinka se on kannus kiihottamaan koulupoikaa ahkeraan työhön, kuinka se on tuikuttava valopiste koulupojan yksitoikkoisessa elämässä, kuinka se irrottaa koulupojan ajatukset kielioppein kuivista säännöistä ja kohottaa ne kiitämään ylevämpiin asioihin.—Kenen sydän, lausui puhuja, ei innosta ja salaisesta ilosta sykähtelisi ja huulet värähtelisi hienossa hymyssä kun istuessaan koulun tomuisilla penkeillä—vaikka osaamatta läksyjäänkin—äkkiä juolahtaisi henttunsa mieleen?—Tuotiin kahvia ja puhuja esitti silloin Amorin maljan ja se juotiin kahvissa.
—Sepä oli kaunis puhe! arveli Ralle minulle ja minä myönsin.
Eräs toinen puhuja lausui »yleviä sanoja lämpöisessä muodossa» Rallen merino-sukuisesta pässistä, joka hiljakkoin oli vaipunut kuoleman uneen. Jalo vainaja oli eläissään—kertoi puhuja—antanut monta hupaista hetkeä ja paljon mieltä ylentävää nautintoa omistajalleen vetäessään häntä kaupungin kaduilla. Puhuja kääntyi lopussa eläimen omistajaan, kiittäen hänen neroaan, malttavaisuuttaan, aikansa ja vaivainsa uhrausta opettaessaan elikkoansa, pässiä, hevoseksi.
—En minä oikein pitänyt tuosta puheesta! virkkoi Ralle taas minulle.
—Ole vaiti! Kiitettiinhän siinä sinua!
—Vaan miksi ne nauroivat?