—Ei kiittämistä!—Hyvästi, hyvästi! Onnea ja menestystä vain lausui emäntä ja kätellessämme pyyhki jo vasemman kätensä käsiselällä kyyneleitä silmistään. Hän itki! Tuskinpa olisi hän itse osannut selittää tunteitaan. Vaan minä käsitin että nuo kyyneleensä osottivat vilpittömimmän ilon tunteita hyvästä menestyksestäni tähän saakka ja sydämellisimmän toivotuksen tunteita hyvin käymään vastakin edes. Vielä kerran puristin hänen kättään, kiitin hyväsydämisyyttään ja läksin, mieleni liikutuksissaan.
Menin sukulaistaloon. Siellä rouva sanoi, ettei hänellä nyt sattunut olemaan aikaa, jotta olisi joutanut tarjoamaan viinilasiakaan. Komesrooti Ursinin sanoi juuri olevan lähdössä matkalle (huvimatkalle!) Ruotsiin, Sveitsiin—ja minne kaikkialle hän luetteli—niin piti hänen mennä sinne. Siis ei muuta kuin pistettiin kättä ja erottiin.
—hei jaskutu hulivili laulelen, että…—
—No, Kalle totta toisen kerran! Päivää!
Se oli Antti, joka sattui vastaani sukulaistalon portilla.
—Päivää, päivää, Antti! No, mitä sinä laulelet? kysyin.
—Minä juon ja laulan, että:
Markan se maksaa vinkkeliviina, tisleeristä ei moni tiedä; liköörillä on liika taksa, kun kolme markkaa putelli maksaa!
—Sinä olet päissäsi!
—No, näissä häissä pitää olla päissään!