—Kohta, vastasimme.
—Ylioppilaita entisistä kerjuutovereistani! lausui hän mietiskellen.
—Niin, ken kulkee lankaa myöten, kerran keksii keränkin! virkkoi
Jaakko.
—Oikein puheltu ja viisaasti haasteltu. Minäkin olen kulkenut lankaa myöten ja olen keksinyt kerän. Minä olen nyt patajuoppo, joksi olen oppinut maistelemalla herrain sampanjalasin pohjia ja ollessani Ursinin puotipoikana.—Nyt minä olen kurja kelvotoin!—Antti vaipui surumielisyyteen, vaan hetkisen perästä hän taas lausui: te menette oikialle, minä menen vasemmalle—hyvästi siis!
—Me menemme huomenna Helsinkiin, jotta tiesi milloin tapaamme toisiamme, lausui Jaakko, etkö tahdo käydä luonamme tänään?
—En, en.
—Me eroamme siis nyt? lausui Jaakko.
—Niin niin; ja:
Kun eronhetken kellot soi,
ken kyyneleittä olla voi.
»No onnet vain! sanoi Eskelini», lausui Antti kätellessään. »Soov söt, tröm kot ja klömm inte port!» Hän läksi kävelemään ja alkoi laulaa: