EEVA purskahtaa nauramaan.
JUNKKA. Eeva!—Minua ei tämä naurata yhtään!
EEVA. Rakas setä! Antakaahan minä selitän, mille minä nauroin. Kun sanoitte, että minua on vaivannut järjen puutos, niin muistui mieleeni tapaus Ulla mamsellin koulusta. Hän kysyi kerran: Kun viidestä otetaan pois neljä, paljoko jää jälelle? (Näyttää käsin erottaen pois neljä sormea.)
JUNKKA. Ja sinä vastasit?
EEVA. Jää jälelle—peukalo.
JUNKKA (nauraen). Se sitten ei ollutkaan tuhma vastaus.
EEVA. Tuhmahan se oli. Ulla mamsellin mielestä hyvin tuhma. Hän käski minut eteensä. Minua hävetti ja pyysin anteeksi, mutta hän sanoi: Järjen vähyys ei parane anteeksi pyytämällä ja antamalla, vaan siten, että päätä klaarataan. Ja hän tukisti minua ja napahutti päähän. Tukistakaa tekin, setä.
JUNKKA. Tukista sinä minua.
EEVA. Eipä teitä olekaan vaivannut järjen puutos.
JUNKKA. Onpahan ja aivan juuri äsken: olin suutuksissani, kun minun olisi pitänyt olla iloissani.