Katri muisteli sitä pulskaa poikaa.—Se oli pulskin niistä kaikista…
Anturasaappaat, joissa oli punaista nahkaa pitkältä varren suussa,
kultasormus oli oikean käden pikkusormessa, kultanastat oli korvissa…
Reima mies … ja siivompi kuin ne muut… »Minun henttuanipa siinä
Ouluun viedään…» Katria rupesi naurattamaan.—
»Aika irvihampaita ne ovat nuo tukkilaiset», lausui Erkki Katrille, kun näki hänen nauravan.
Jussi muisti patentliivaria.—Siinä se nyt olisi ollut… Mutta kuka sitä niin äkiksestä… Taisi olla vain vaihetuskelloja… Kerran puhdistettu. Kaikkea muuta! Lie rassailtu hyväksikin… Sitten niin paljo välejä äyväsi: viisitoista. Siihen kun vähän lisää, niin saa uuden ja hyvän silinterin…
Tuuli oli yhä virennyt. Vilauksella mentiin muitten tukkilauttain ohi, jotka jo olivat päässeet saaren suojaan. Eikä ollut kuin sujahuttaa Katermaan, Ontojoen niskaan. Talossa ei joudettu nyt käymään Katermassa, vaikka useinhan siinä käydään. Ei ollut aikaa nyt hyvän purjetuulen aikana. Laskumiestäkään varten ei tarvitse maalle laskea, sillä Jussi laskee itse kosket. Mikäs niitä on Jussin laskea, kun on monet kerrat kulkenut ja parina kesänä ollut tukinlaskussakin samalla joella. Purje laskettiin vain joen niskassa, masto kaadettiin ja työnnyttiin suorastaan koskille.
Suituahan se on melkein pahin laskea, vaan hyvästipä tuo meni siitäkin. Viimeisessä koskessa, Kallioisessa, käy kova hyöky-aalto selkäväylällä, vaan Jussi osasi laskea rantaväylää, mikä on saaren pohjois-puolella. Sitä laskiessa pitää varoa, ettei virta pääse kantamaan venettä saaren nenään karille. Veden käynti on kova saarta kohti. Niskaan tullessa pitää jo puoltaa oikeaan ja sitten panna vene leikkaamaan poikki virran, keula kerrassaan kohti rantaa. Mutta sitten taas, kun saa virran leikatuksi, pitää arvata oikeassa ajassa ja voimakkaalla kädellä kääntää törmälle. Rantasillan kuvetta saa nyt vain antaa mennä lojottaa, alaliepeessä puoltaa selemmäksi.—Osasihan Jussi hyvästi senkin laskea. Eipä hätää enää mitään. Purje ylös ja myötävirtaan ja purjetuulta vilistämään. Pianpa solahetaan taas selkävesille, Sotkamon selille höllöttelemään.
Vinhasti vene kiiti Kiimasen ulapalla. Saaret ja niemet jäivät jälkeen kunnes katosivat näkyvistä, uudet ilmestyivät ja ne nieli sama kohtalo. Salmet jälessä ummistuivat, uudet edessä aukenivat, kunnes nekin vuorostaan ummistuivat jälelle jääneinä. Ja venemiehillä ei muuta työnään kuin katsella sitä menoa. Monta kertaa olisivat saaneet airolla vetäistä, monta hikihelmeä olisi norahtanut ennenkuin olisivat olleet täälläkään asti tyyntä tahi laitatuulta soutaessaan. Huolettomina istuttiin veneessä, Jussi perässä viilettämässä, Erkki ja Katri keulassa. Matka joutui ja kului aikakin.—
Päivällisen syötyä viiletti Erkki vuorostaan ja Jussi pani nukkumaan keulateljolle. Olihan varhain oltu taipaleella, niin että ei ollut liiaksi lainkaan jos nyt ummisti silmiään levätäkseen.
Katri istui Erkin luona perässä. Mukavalta tuntui heistä matka, yhtä mukavalta, vaikka ei enää niin somalta ja oudolta kuin alussa. Tuottipa hauskuutta heidän mielelleen, kun alkoi näkyä muitakin purjeveneitä, oulumiehiä. Niitä jo näkyi edellä ja jälessä.
Muuan vene oli aivan lähellä heidän jälessään. Se oli lähtenyt eräästä talosta tämän selän rannalla.
Veneestä kuului heleä laulu, laulu laulunsa perästä.