»Eihän nää ole toki niitten veroisia», arveli Erkkikin.
»Eihän tuossa maata alemmaksi mene, osaahan tuota toisen jälessä viilettää—lasken kun laskenkin.»
Jussi jo seisoi valmiina veneen perässä. Koetteli melaa, että oliko se hyvästi, väänteli ja käänteli sitä. Oli se hyvästi. Silmäsi koskelle.
»Eihän tuossa nyt kovin ohrasesti voine käydä toisen jälestä laskeissa», ajatteli hän ja taas pyöräytteli ja väänteli melaa, että olihan se ainakin kelvollisesti. Oli se.
Lähdettiin. Virta nieli ahnaasti venettä koskeen ja Jussi asettausi hyvin tanakaksi. Oltiin nyt jo koskella ja jäpäkästi ponnisteli Jussi melassa.
»Siinä se nyt oli Petäinen», tuumi Jussi kosken alla ja katseli taakseen.
»Sievästihän se tultiin», virkkoi Katri.
»Mikäs se on tullessa toisen jälessä.» Niin Jussi arveli, mutta ajatteli, että tuon jo laskee itsekseenkin.
Kun kerta päästiin Kuurnan niskaan, niin siinä ei ollut kuin pisaus sitä tullessa ja se oli viimeinen koski.
»Tuon nyt laskee melkein ummessa silminkin. Niinhän tuo on lyhyt ja suora kuin myllyn kuja», sanoi Erkki.