On Paltaselän ja aukean Ärjäselän välisenä Toukansalmi ja sen oikealla rannalla on pieni hiekkarantainen lahdenkaartama, Neuvosenhiekaksi sanottu, ja sen äärellä Neuvosenniemen talo. Siinä oli oulumiehiä sääpitoa pitämässä. Vieretysten könötti lahden kaarelmassa tervalasteja vitsaköydestään kiinni jossakin vaajassa rannalla. Oli siinä niitä aika rivi johokkaita, ja siinä oli kiantalaista, hyrynsalmelaista, ristijärveläistä, melalahtelaista, varislahtelaista—mene tiedä kaikkia!
Toukansalmea kohti kiinnitti höyryvenekin kulkuaan, taistellen vastatuulta ja aaltoja vastaan. Sen jälessä tulivat oulumiehemmekin, ja hätä ei ollut heillä kaukana. Köytensä natisivat pahasti, saattoivat milloin tahansa katketa ja veneet joutua tuuliajolle; veneet raskivat aaltojen paiskoessa niitä yhteen. Toisilta halkeili varppeet, toisilta musertui kokka tahi hajoili perä, harva taisi pysyä jotakin vammaa saamatta. Äijät koettelivat suojella lastejaan parhaansa mukaan. Vilske ja huuto siinä kävi, aika meka.
Kuta lähemmäksi Toukansalmea päästiin, sitä laimeammaksi kävi tuuli maan suojassa, ja sepä olikin hätäytyneitten oulumiehien avun toivoa elättävä tieto. Toukansalmea odotti jokainen kuin rauhansatamaa. Ja kun sinne vihdoin viimein pääsivätkin, niin hyvillä mielin erosivat höyryn jälestä ja laskivat veneensä Neuvosenhiekkaan, sinne entisten lisäksi.
Tuuli kävi aavan Ärjänselän perukalta. Vimmatusti syöksyi se tietänsä, tahtoen temmata kaikki mukaansa. Se pyyhki vedenpintaa ja ajeli aaltoja, yllyttäen niitä vastarantojen valloitukseen. Vaahtopäisinä kähisten ryntäsivätkin nämä, tuulen aina vain kiihottaessa kohti rantoja. Sitä ärhäkämmiksi ja pelottavammiksi ne kävivät, kuta likemmä rantaa pääsivät. Jos saivat ryöstetyksi jostakin tukin, hirren, veneen, tynnyrin tahi muuta semmoista, kulettivat mukanaan, viskatakseen sillä kohtisattuvaa vastustajaansa. Menestyksensä oli toisissa paikoin huono, toisissa paikoin saivat ne tyydytystä rajulle vihalleen. Missä oli kivikko, kallio- tahi muutoin lujamaaperäinen ranta, siinä ne turhaan mylläköivät. Ryntäyksensä aina torjuttiin: vaahtoa ja vettä pirskui korkealla ilmaan ja kauas maalle ja aalto oli särkynyt ja palasi masentuneena ryömien pitkin rannan pohjaa. Toisia tuli jälessä, ne eivät huolineet katsoa edellisensä tappiota, vaan ryntäsivät yhtä hurjina rannalle. Sama kohtalo saavutti heidätkin: vaahto ja vesi pirskui korkealla ilmaan ja ryntääjä masentui. Turha oli taistelonsa näitä rantoja vastaan, vaan taisteltiin yhä vain uupumattomalla innolla.—Missä oli rantana hiekkatörmä, siellä oli niillä menestystä. Kun ne hyökkäsivät törmää vastaan, niin saivat lohkaistuksi hiekkamöhkäleen toisensa perästä. Sitä tehden maanpinta, kun alusta oli käynyt ontoksi ja heikoksi, lohkesi ja vieri alas. Puineen, pensaineen, kivineen, kantoineen, aitoineen, laihoineen—mitä tahansa siinä sattui olemaan—vieri se aaltojen saaliiksi.
Tohisten tunki tuuli metsään ja pakotti puita nöyrästi taivuttamaan latvojaan rangaistukseksi, kun estivät sitä täydellä voimalla kulkemasta lähellä maanpintaa. Maasta olisi sen ollut hupainen temmata roskaa, multaa, vanhoja lehtiä ja muuta keveätä irtonaista tavaraa, joita olisi sitten saanut ilmassa pyöritellä. Eräille vanhoille hongille ja monelle nuoremmallekin puulle, jotka olivat päätänsä pitempiä muita tahi olivat juurensa huonosti maahan tunkeneet, antoi se semmoisen tupsauksen, jotta ne ryskyen kaatuivat maahan, jollei sattunut tielle joku jykevämpi toveri, jonka varaan saivat jäädä nojaamaan.
Pelloilla se tempasi multaa ja kiersi sen korkeaksi pyöriväksi patsaaksi, jota kuletteli sitten pitkin peltoa. Ryntäsi vonkuen pellon aitaa vasten, kaataaksensa sen. Koetteli vielä pajan, riihen, läävän ja asuinrakennusten kattoja irti kiskaista. Jos onnistui, kiidätti sen sitten tuota tuonnemmaksi. Viiririukua pudisteli vihoissaan, jotta viiri rämisi liehtoessaan sinne tänne ja päätäysi välistä pyöriä räklättämään juuri kuin olisi tuullut joka taholta. Pirtin nurkassa piti se aika tohinan ja jokaisessa raossa ja lävessä vonkui ja vinkui. Etehiseenkin tulla puuskautti ja sysäsi syrjällään olevan korvon, maitopytyn tai sangon pyöriä hyrräämään pitkin etehisen siltaa ja löytäessään tyhjän kontin tahi vasun tupsautteli niitä paikasta toiseen.
Ihmisiäkin, jotka liikkuivat ulkoilmassa, se kiusotteli. Jos he astuivat vastaan, tahtoi se pysäyttää siihen paikkaan, jotta töin tuskin pääsivät eteenpäin. Jos taas menivät myötä, työnsi se selästä, ettei tarvinnut muuta kuin jalkojaan nostella, niin pääsivät juoksujalassa eteenpäin. Miesten takinliepeet se pani lepajamaan ja koetti hattua päästä temmata. Naisten hameita pullisteli se ja hatuutteli, jotta räpse kuului.
Neuvosenniemen pirtti oli täynnä miestä, sääpitolaisia. Rähinä siinä kävi semmoisessa miesjoukossa. Puheltiin yleisesti ja yksityisesti. Väliin lausueli vain yksi mies, vaan toisin vuoroin pakisi joka suu yhtäaikaa, jottei kukaan kuunnellut. Sittenpä saattoi syntyä hetkiseksi äänettömyyttäkin, vaan hetipä rupesi pari kolme suuta taas yhtaikaa turajamaan. Yhtä asiaa ei pitkään hankailtu ja sopi siinä juoksemaan montakin asiaa rinnakkain, jotta ehdittiin puhella jos jostakin. Siinä se aika kuluikin jaarikoidessa.
Päivä oli jo kulunut puoleen. Arkku arkun perästä aukesi ja suu ja toinen ja sitä tehden useampi alkoi käydä. Jokainen oli pian syöntipuuhassa arkkunsa ääressä. Syödessä puheltiin niin paljon kuin syönniltä saatiin aikaa. Muutamat olivat hiljaisempia, jotta puhelivat matalalla äänellä toverinsa kanssa, toiset rupattivat yhtäläiseen lujasti kaikkien kuultavaksi, vaan olipa vielä niinkin sukkelia suunsoittajia, jotta joutivat rinnan pitämään yleistä ja yksityistä keskustelua.
Ajan kuluessa suu toisensa perästä heitti käymästä, arkku arkun jälestä lupsahti kiinni, piippu ja toinen alkoi röyhytä ja hetkisen perästä mies, toinen, kolmas ja niin edelleen kaatui ja keskustelu sen mukaan hiljeni. Muutamia miehiä vain jäi valveelle veneistä huolta pitämään.