Kohtapa Neuvosenniemestä lähtien on Arjan pohjoisena äärenä sileä, kallioinen ranta, Härkörannaksi sanottu, kulkijain pelokki, niin tukkilaisten kuin tervamiestenkin. Yhtenään vain sileää kalliorantaa, ei saarta yhtään edustalla, jotta tuuli ja aalto pääsee aina ulapan äärimmäisestä lahdelmasta esteettömästi ja täydellä voimalla ryntäämään rantaan saakka. Mihin siinä suojansa ottaa myrskyn syntyessä?—Monet tukkilautat ovat siihen hajonneet, vaan useita veneitäkin on se ranta jo niellyt ahnaasen kitaansa.
Pitkin Härkörannan kuvetta kulki matkue vitkalleen ja vakavasti. Pitkä liuta siinä nyt oli tervaveneitä. Enimmäkseen ne kulki jälekkäin, vaikka väliin oli pari ja kolmekin rinnakkain, kunnes niistä joku joutui edelle ja niistä kahdesta taas toinen sortui jälkimäiseksi. Tämä ei tapahtunut minkään kilvotuksen takia, vaan muutoin nyt siinä soudellessa sattui silleen.
Niin suuressa joukossa kun kuletaan, niin aina siinä puhellaankin jotakin—jollei vaan ole vastatuuli soudettavana, sillä silloinhan sitä ei jouda työltään rupattelemaan. Lähellä kulkevain venekuntain kanssa tavallisesti haasteltiin, vaan tuon tuostakin hihkastiin sana ja kaksi ja väliin pitemmältäkin johonkin ulommaiseenkin veneeseen. Heläyttipä joku »poika huoleton, nuori ja naimaton» iloisen laulunkin, laski sen ilmoille jotta raikui. Kaiku rannoilta kertoi laulun, yhtä uskollisesti kuin muunkin puheen ja airojen loiskeen sekä hankasten kitinän. Vaan matkan eestyessä erkanivat veneet enemmän toisistaan, jotta matkue muodostui pitkäksi jonoksi. Haastelu kävi hiljaiseksi ja harvemmaksi, työ jatkui yhä uutteruudella ja hartaudella. Kustin ääni vain enää kuului kaikkialle ja hän se vielä tuontuostakin heläytti laulun, milloin rakkaudenlaulun, milloin sotalaulun.
»Vilu on niin vihava rakkaus on lämmin, milloin lienee kullan kämmen korvan alla lämmin.»
Semmoisen hän lauloi ja sitten taas:
»Kaakkuri, kaakkuri katolla laulaa, kuohuva koski se aalloilla pauhaa; elä ole kultani ylpeä, sillä nuoruuden aika on hempeä.»
Vaan sitten hän laulaa lasketteli pitemmän sotalaulun, hoilasi, jotta raikui järven rannat:
»Kesäkuulla lämpimällä, iltapäivällä ihanalla,
rituraturaa.
Alkoi sota ankara, josta ma tahdon laulella,
rituraturaa.
Engelsmanni ylpiä, tahtoi meitä hylkiä,
rituraturaa.»