»Olin minäkin kerran siellä maneesissa—vai miksi ne sanoo kaupunginpäässä sitä pitkää rakennusta, jossa ennen oli sotamiehet. Siellä sitä näki jos jonkinlaista peliä. Siellä näet oli ihmistä ja hevosta, jotka tekivät semmoisia kujeita, jotta ne nyt vasta oli. Ihan ihmeitä siellä näki. Muuankin niistä konstin näyttäjistä kun lähättäysi ilmaan, niin liki kattoa kävi ja kaksi kertaa heitti tullessaan kuperkeikkaa ja sitten kiepsahutti seisaalleen maahan, käpälilleen kuin kissa.»
»Onpas se ollut!»
»Ja siellä nyt näyteltiin—osaa niitä nyt kertoa! Eihän niitä uskokaan, kun ei lie nähnyt.»
»Kävin minäkin kerran siinä maneesissa, vaan siellä silloin pelattiin oikeata tiatteria.»
»Minkälaista se oli?»
»Siinä kuvailtiin suutarin pojan naimaan lähtöä.»
»Katsohan! Kaikkia ne kummittelevat.»
»Siinä se poika läksi naimaan muutamasta talosta. Mutta kun tuli sinne, niin siellä jo sen tytön häitä vietettiinkin.»
»Tyttö oli jo keretty toiselle antaa?»
»Toinen jo oli korjannut tytön. Siitäpä kovin sydäntyi suutarin poika, suuttui, jotta rakensi toran ja tappelun, särki ikkunat, kaatoi pöydät ja piti aika mekaa.»