»No, mikä siitä?»
»Mikäpä kuin nolona ja vahvalla pelolla kotia marssimaan.»
»Tietääpä tuon!»
»Mutta ne häät, ne nyt oli niin kuvailtu, ihan kuin häät ainakin. Siellä syötiin ja tanssittiin ja viululla soitettiin. Ja suutarin koti oli kuin konsanaan, suutaripöytineen ja muine kaluineen; kaikki metsät ja koko ajatus ihan kuin elävä.»
»No, on sitä jotakin. Mistä ne silleen keksivätkin semmoista?»
»Niitä on kirjoja, painetuita kirjoja oikein. Olen minä tämänkin lukenut kirjasta. Meidän papin pojalla on semmoinen kirja.»
»Nummisuutarit oli sen nimi.» Jussi se niin sanoi ja hän sitten tarkemmin kertoikin. Se joka oli nähnyt näyteltävän sanoi aina, että niin se oli kuin Jussi kertoi.
»Vaan tiatteriako vai mitä meininkiä lie ollut, jota ne pitivät tässä yhtenä kesänä siinä Kirkkotorilla?» arveli Erkki, kun Jussi oli lopettanut kertomuksensa. »Siinä oli summaton joukko rahvasta. Ensin soitettiin ja sitten muuan herra siellä keskellä toria alkoi saarnata pomiloida, mitä lie saarnannut, en ymmärtänyt koko kieltä. Hänen vieressään oli suuri tötterö, vaatetötterö, eli niinkuin suuren suuri rinuliini. Se rinuliini sitten sen herran saarnatessa valahti alas ja sen sisästä muljahti korkean kiven päässä oleva ihmisen pää, vaskinen vai mitä ainetta lie ollut. Ja sitten ne herrat huusivat, jotta se vasta mölä oli. Laulettiin ja saarnailtiin siinä vielä ja sitten se ihmisjoukko hälveni ja siihen se jäi se ihmisen pää ja siinä se näkyy vieläkin olevan.»
»Ei se tiatteria ollut», selitti Jussi. »Muistopatsasta ne ovat vihkineet. Se on muistopatsas, mikä on siinä torilla.»
»Mitähän lie sitten ollut. En minä saanut hänestä eloa enkä ymmärrystä koko menosta», tuumi Erkki.