Aina vain pujahti vene veneeltään näkyviin koskelta, vaan kaivattua venettä ei näkynyt. Katseltiin ja katseltiin, niin ei.
Mutta jo taas oltiin uuden korvan niskassa ja syöksyttiin kuohuun. Siellä suuri kivi, täällä kuohuva kiho, siellä kihisevä matala, täällä hyökyaallokko oli kartettavana. Milloin laskettiin poikki virran, milloin suuren kihon kulmitse, väliin sillan kuvetta, väliin kohti kalliota, nyt keskikoskeen, nyt toista ja taas toista rantaa. Aina vain uutta ja uutta suuntaa on ohjattava veneen kiireinen kulku.
Sievään sekin korva tultiin ja vene suisti tyyntä virtaa—uusiin kuohuihin. Kolme korvaa näet oli vielä jälellä. Viimeinen korva vielä kysyy laskumiehen malttia, rohkeutta, voimaa ja taitoa yhden verran kuin äkeä Siitarikin. Siinä rynkäävät aallot hurjina, siinä on kareja piiloutunut sinne tänne, väliin sulkeneet tien kapean kapeaksi. Vaan ikäänkuin taikavoimalla pujottelee perämies taitavasti kiitävän, raskaan veneen kaikkien surmaa uhkaavien vaarojen välitse salattua tietä.
Nyt se oli koski loppunut ja vene kulki tasaista kulkua, vaan vinhasti, ikäänkuin se vielä olisi ollut kiihtyneenä taistelusta. Mutta rantaan, kohti korkeaa törmää kääntää nyt laskumies veneen. Hän on työnsä tehnyt, virkansa täyttänyt täksi kertaa. Vene veneensä jälkeen laski rantaan ja eväsarkut alkoivat veneissä aukeilla, viinapullot kallistua laskumiesten suulle ja saipa sitten lähtöä jumalanviljakin matkamiesten arkuista laskumiesten niitä maistellessa.
Kaikki muut olivat tulleet paitsi se vene, jossa Liisa oli, ja sen veneen kohtalosta sitä nyt puheltiin siinä laskumiesten syödessä. Siitarissa oli aallokko täyttänyt veneen ja rantaan pyrkiessä oli se särkynytkin.
Laskumiesten syötyä ja palkkansa saatua läksivät laskumiehet astumaan polkua kotiinsa ja matkamiehet jatkamaan kulkuaan, soutelemaan virtavettä.
Jälelle se oli nyt jäänyt mahtava Niskakoski, kohina vain kuului vielä vähän matkaa, vaan taukosi sekin pian. Sinne jäivät äkeät kuohut jatkamaan yöt päivät, kesät talvet, aina—aina kestävää, huimaavan uljasta leikkiään—jäivät paluun varalle! Liukkaasti ja helpolla oli livahettu penikulma, vaan tullessa?—Silloin oli toinen tinka!
Sitä ei nyt kuitenkaan joudeta ajattelemaan, Ouluun päin on nyt matka ja sinnepäin ajatuksetkin. Niin pian kuin mahdollista haluttiin päästä Ouluun, kun oli oltu jo niin pitkään taipaleella. Päätettiin kulkea yhtämittaa yötä pitkin Pyhäkosken niskaan. Ahmasen ja Utasen koskethan siinä oli välillä, pitkät ne eivät olleet, mutta äkeät kuitenkin koskikseen. No, niistä ei estettä, sillä oli joukossa miehiä, jotka osasivat ne laskea etukynnessä ja toiset saattoivat sitten jälestä laskea.
Suurena ryhmänä kulki matkue virtavaa jokea, airot loiski, hankaset piukki, haastelu kävi ja raikui ilmoille laulukin silloin tällöin.
»Herrat tulevat tähän veneeseen», lausui muuan laskumies kahdelle herralle, joista toinen oli pitkä ja laiha, toinen lyhyt ja lihava. »Nämät herrat haluaisivat huvikseen laskea Pyhää, meneehän ne tässä veneessä?» kysyi hän Erkiltä.