»Jo tullaan Pyhälle», uudisti laskumies huutoaan. Ei vastausta.
»Taitaa olla makeampaa uni», arveli laskumies ja niin jätettiin nyt herrat rauhaan ja laskettiin koskeen.
Vinhakasti syöksyy taaskin vene kuohuissa ja samaa kiirettä kulkua tekee se lopulleen kaksi penikulmaa. Uusia näköaloja, uusia luonnon tauluja ilmestyy yhä, vaan niitä saa kuitenkin ihailla ainoastaan hetkisen, sillä väleen kulkevat ne ohi ja katoavat näkymättömiin.
Tuossa on viistoranta, sievää lehtoa, jossa siellä täällä kaunislehväinen kuusi pistäytyy yli muitten. Vihanta maa pilkoittaa tässä lehdon laidassa valkeapintaisten koivujen välistä, näkyy se paikoin tuolta etempääkin. Tuolla metsän sisässä, ihan lähellä suurta kuusta on sammalpeitteinen louhi, jolla istuu pieni paimenpoika kontti harteillaan ja tuohitorvi kädessään.
»Terve poika!—Törähytähän torveesi!» Poika nostaa torven suulleen ja nyt raikuu lehto pojan soitannasta. Siitä se lehdosta lähtee ääni, kulkee, kulkee, maiskahtaa pahki johonkin vaaran kylkeen ja heittäikse takaisin, vaikka hiljaisempanakin. Vaan poika laskee kulkemaan yhä uusia ääniä, jotta raikuu ilma kaikkialla.—Sinne jäi poika soittelemaan ja kuuluu vielä torven ääni, vaan vaipuu sekin, vaipuu— tuolta etäältä, etäältä se kuuluu,—nyt enää vienosti, hyvin vienosti ja pian lakkaakin—ei yllä se enää tänne.
Tuollapa on talo. Vihantana paistavat pellot, ja muuatta kylvötöntä peltoa ollaan kyntämässä. Mies kulkee könöttää aatran jälessä ja haastelee hevoselleen, milloin muistuttaen sitä likemmäksi vakoa, milloin kehoitellen ahkeruuteen. Rannalla pienoisen veneen vieressä seisoo pari naista, vesikorvo edessään ja toisella korento olalla. He katselevat veneitten menoa. Eihän siinä ole kauaksi katselemista, pian on se pujahtanut jonkun mutkan taa. Niin se mutka mutkaltaan menee ja aina muuttuu matkassa uusi näköala.
Nyt ovat rannat jyrkkärinteisiä ja korkeita. Tuolla ylhäällä on pienoinen mökki. Mökin lapset juoksentelevat leikissään rinteen liepeellä. Jos sattuisi vierimään jyrkännettä alas!—Kaikki seisahtuvat he katsomaan tänne alas. Suuremmalla pojalla on karvalakki päässä ja jalassa repaleiset housut, riippuen yhden kannattimen varassa. Toisella puolella seisoo tytär avorinnoin ja puoleksi paljain käsivarsin katselee käsi otsalla. Keskimäisenä on pieni poika paitasillaan, pienin hän on ja alastomin, vaan pönäkin on hänen asentonsa: jalat hajallaan ja kädet selän takana. Vaan sinne he jäivät, katosivat näkymättömiin korkealla asemallaan ja jatkoivat kai leikintäänsä jyrkänteen äyräällä, surman suun edessä. Tuossa pistäytyy rannasta pieni padontynkä siivilöimään koskea puhtaammaksi kaloista. Ei ole patoraukka uskaltanut etemmäksi muutamia kyynäriä rannasta. Viisainta onkin pitää nenänsä ulompana kuohusta, muutoin saattaisi käydä huonosti. Onpa ukonrahjus padon selässä, kokemassa pyydyksiään. Katselee ukkokin veneen menoa, vaikka on kai hän jo montakin nähnyt menneeksi. »Terveeksi jää!» »Tervennä menkää!»
»Siinä oli vanha laskumies. Se äijä on ijässään toisenkin veneen solahuttanut tästä koskesta. Ikä vain pilasi miehen», selitteli laskumies.
Tuossa on palanen vanhaa hajonnutta rantasiltaa, tuo kivilatomus pitkin rantaa. Tuon tuostakin näkyy pitkin keko Pyhän vartta sillan jäännöstä, missä pitemmältä, missä lyhemmältä. Ne muistuttavat ohikulkeville oulumiehille heidän esi-isiensä kestäväisyyttä ja sitkeyttä. Ne ovat merkkinä, että ennen aikaan sauvoivat ja vetivät veneensä ylös Pyhä koskestakin—nyt ne kuletetaan maitse hevosella.
»No työpaikka on ollut tässä entiseen aikaan kun tätäkin koskea on sauvottu ja noustu ihan ikäänkuin muitakin», arveli Erkki, katseltuaan rantasillan hajonnutta katkelmaa.