»Ihme etteivät nuo lehmät vieri alas tuolta», virkkoi Katri, »ihan maleksivat jyrkänteen äyrästä. Eiköhän niistä koskaan jokukaan tipahda koskeen.»
»Noistako lehmistä?—Eipä ole koskaan kuulunut», virkkoi laskumies.
»Katsella maurottivat ihan kuin niityn aitauksesta eikä mistään muualta. On siellä hevonenkin, tamma varsoineen. Varsa kun terhottaa pää pystyssä ja katselee alas, emä ei jouda jyrsinnältään.»—
Tuossa on korkean rinteen peitteenä synkkä korpi, sekaisin kookasta, keltakylkistä petäjää ja korkealatvaista ukkokuusta lupottavine lehvineen, joissa riippua haapsottaa pitkä vaalahtava naava. Haamoittaapa siellä täällä ijäkäs ja jykevä honka kaljuna ja harmaana pinnaltaan. Haamoittaessaan siellä keskellä voipia, vihantia puita on se ikäänkuin muistuttaakseen: kerran sinutkin tavottaa elinvoimia kuluttava vanhuus!—
Nyt kohoavat korkeat, äkkijyrkät kallioseinät molemmin puolin. Matala petäjänäreikkö kallioilla lisää seinäin korkeutta. Kapeana juovana näkyy taivas, se on kattona tässä kalliokäytävässä, jonka lattiana on palava koski. Jylhän ihanaa!
Vaan laskeutuvat jälleen maat, ja muuttuvat loiviksi joen rannat. Tuossa on vanha kasken pohja, sitä pitkin juosta kikittää lammaskarja, ja kasken takana kohoaa yltä yleensä kanervapeitteinen korkea kumpu, siellä taloja, mökkejä asukkaineen, peltoineen, niittyineen ilmestyy taaskin kosken varrelle, mutta erilaista näkee niissä kuin edellisissä, jotakin uutta katsottavaa, joka lisää hupaisuutta ja ihastusta… Pian katoavat ne ja aina muuttuu uusi maisema, muuttuu uusi näköala—niin, pitkin pituuttaan tarjoaa Pyhäkoski alinomaista vaihtelua, tarjoaa uutta ja yhä uutta.
Pällisissä, Pyhäkosken kovimmassa korvassa, löi aallon käpry veneeseen, valoi lyhyttä ja lihavaa herraa päästä taskuihin saakka.
»Hva' ä' det för skoj», karjasi lyhyt ja lihava herra, kavahtaen istumaan ja katseli ympärilleen.—»Jaha—voi sun … missä sitä?… joko sitä ollaan koskella?»
»Johan sitä on aikoja oltu», vastasi Jussi, sillä laskumieheltä ei joutaneet nyt korvat eikä suu mihinkään, ne olivat lukossa: koskessa oli tarkka kohta, jota laskiessa kaikki huomio piti olla koolla.
»Pyhä … koskella?» kysyi herra.