»En», vastasi Juho hymyillen iloisesti. »Hänenkin nimensä on Esteri.»
Juho meni kammariin. Hetken perästä hän tuli sieltä käsivarrellaan keltakiharainen paitaressu, joka puheli juuri unesta heränneen lapsen omituisella tavalla ja äänellä, mikä on kuin linnun liverrystä. Mutta vieraan huomattuaan lapsi tarttui kantajaansa kaulasta molemmin käsin ja piilotti kiharaisen päänsä kuin jänis.
Esteri riemastuneena huudahti:
»Sinun tyttösi, Juho!» Hän pani kaikki keinonsa liikkeelle ja saikin lapsen viimein houkutelluksi syliinsä. »Herra siunatkoon sinua, kun sinä olet sievä!»
Lapsi hyväilevän vieraan koreavuorisen vaipan povessa kysyi:
»Oletko sinä se hyvä ja kaunis äiti?»
»En kultaseni, en ole äitisi, vaan minä olen sinun ystäväsi aina, aina, aina! Minä käyn sinun luonasi usein.» Ja hän itki ja nauroi hyväillessään lasta.
Juhon kantaessa paitaressunsa takaisin kammariin Esteri säpsähti lapsen silmiä, jotka näki Juhon olan yli. Kallen silmät!
Juho parkaa!
Esterin oli niin vaikea olla, että hän kiirehti kotia.