»Tulkaa!» kutsui Esteri päätään nyökäyttäen kiirehtivästi ja lähti itse edeltä.
Forstmestari kiireimmiten vähän pukeutui, ihmetteli ja ehätti Esterin jälkeen, mutta oli väliltä palata takaisin johtuessa mieleen, että varmaan oli tullut forstmestarinna, joka oli ollut kaupungissa hampaitaan laitattamassa, ja sisarensa neiti Smarin tullut hänen mukanaan, niinkuin puhetta oli ollut. Mitäs sen vuoksi tarvitsi koko taloa herättää! Vaan Esteri, joka odotti häntä hänen työhuoneensa ovella, oli huomasi hän nyt, juhlapuvussaan.
Mitä ihmettä?
Esteri avasi hänelle oven.
Oli aivan kuin olisi astunut palavaan huoneeseen, kun tulena roihuavana taivaanranta paistoi kolmesta ikkunasta. Mutta kun forstmestari ei huomannut mitään muuta, kääntyi hän kummastuneena katsomaan Esteriä. »Mikä on tarkoituksesi?» Esteri nauroi, ja forstmestari jäi seisomaan kuin tajuttomana ympäristöstään. Oli kuin hän olisi toistamiseen nähnyt jonkun entisen unen, josta jäljellä ei ollut kuin tunnelma ja muutamia hämäriä yksityiskohtia. Tietämättään hän seurasi Esteriä, kun tämä talutti hänet sohvan luo ja sanoi:
»Tässähän äiti istuu.»
»Äitihän on kaupungissa», sanoi forstmestari konemaisesti, ajatukset toisaalla.
»Ei se! Vaan minun oma äitini!» sanoi Esteri sellaisella äänellä, että forstmestari aivan kuin itse havahtuen unesta katsoi Esteriä pitkään.
»Uneksitko sinä, lapseni?» kysyi hän epävarmasti kuin epäillen itseään ja yritti istahtamaan sohvaan. Mutta Esteri alkoi hätäillä:
»Ei ei ei, ei! Ei siihen, isä! Siinähän istuu äiti!»