»Tässäkö?»
Esteri jäi kummastuneena katsomaan forstmestarin osoittamaa paikkaa, pyörähti vikkelästi ympäri katsomaan keinutuoliin ja taas muualle ja sitten pysäyttäen tuskaisen katseen forstmestariin.
»Sinä uneksit lapseni!»
»Herranen aika, enhän minä uneksi», väitti Esteri ja puhellen vilkkaasti selitti: »Tämä on teidän työhuoneenne, minä olen tässä, minulla on uusi valkoinen pukuni, te olette siinä, teillä on aamuviitta päällänne. Näettehän nyt, etten uneksi?»
»Sitten olet sairas. Oletko nukkunut koko yönä?»
Esteri tapaili niinkuin tapaillaan sekavasta muistista. Kuka se olikaan, joka hänet herätti? Opettajatar? Ei! Opettajatarhan on ollut poissa jo kuukausia.
»Joku minut herätti. Sanoi, että äiti on tullut. Ja minä pukeusin tähän uuteen pukuuni ja tulin tänne. Ja meillä on ollut niin hauska. Äiti sanoi, että mene käskemään isä. Ja minä sytytin lampun ja kynttilät…»
»No missä on lamppu ja kynttilät?»
Niitä ei ollut olemassa laisinkaan kesällä.
»Joko huomaat, että olet uneksinut?»